7% off your order
Use this code at checkout:
NOW7
Roland Barthes (1915-1980) on yhä yksi nykyfilosofian ja kriittisen teorian keskeisistä hahmoista, sillä hänen panoksensa semiotiikkaan, kielitieteeseen ja kirjallisuudentutkimukseen on olennainen kaikille näillä tiedonaloilla työskenteleville.
Haluamme kuitenkin esitellä Barthesin intiimimmät filosofiset matkat. Hänen sentimentaalisuudessaan ja syvästi kiintyneessä tavassaan valaista ihmisen tunne-elämän aaveita musiikin ja kirjallisuuden avulla ranskalainen ajattelija paljastaa ajattelunsa kauniin omalaatuisena vivahteiden etsintänä, jossa pienet erot tuovat esiin ihmisen olemassaolon loputtomat muunnelmat.
Siksi tässä esseessä käsitellään Barthesin kuuluisaa ”Surupäiväkirjaa” – syvästi henkilökohtaista tunnustusten kirjaa, jota hän piti äitinsä kuoleman jälkeen. Surun päiväkirjaa, jossa tarkastellaan menetyksen aiheuttamia säröjä. ”Surupäiväkirja” on Barthesin todistus rakkauden kestävyydestä ja rohkeudesta paljastaa paitsi surevan rohkeus myös hänen epätoivonsa.
Omistettu Roland Barthesin teokselle ”Surupäiväkirja”
Näitä muistiinpanoja kirjoittaessani luotan itsessäni piilevään banaaliuteen. Suruumme liittyvään banaaliuteen. Ajatus on lähes sietämätön menetettyämme läheisimmät ihmisemme. Se tunkeutuu siihen, mitä ei uskalla nimetä kohdatessaan rakkaan ihmisen kuoleman. On kohdattava tunne siitä, ettei menetyksessä ole arvokkuutta, ylevyyttä eikä runoutta. On vain armottoman poissaolon voima, jota elämän toistuvien rutiinien keveys pitkittää tällaisen musertavan tapahtuman jälkeen.
Barthes’n sureva elää maailmassa, joka häivyttää mahdollisuuden muuttaa kuolema taiteeksi, merkitykseksi. Juuri surun armottomuuden kokemuksessa puhkeaa houkutus muuttua julmaksi, narsistiseksi ja pikkumaiseksi. Houkutus rangaista kuoleman mitätöntä tapahtumaa ja sen synnyttämiä kyyneleitä. Kyyneleitä, joita ei voi tavoittaa kirjoittamalla, maalaamalla tai laulamalla – siis korkeamman totuuden keinoin.
Juuri tässä Barthesin filosofinen ajattelu paljastuu työksi, joka ei kuulu ikiaikaiseen kuolemaan opettavaan pedagogiikkaan, vaan on omistautumista surun karulle todellisuudelle. Omistautumista, joka paljastaa ihmisen todellisen haavoittuvuuden. Toisin sanoen haurasta avoimuutta, joka ei keskity yhteen elävään egoon, joka pelkää omaa loppuaan, vaan egoon, joka on alttiina rakkaan ihmisen puhtaalle poissaololle. Tässä alttiudessa ilmaistaan kaikkien olemisen tervejärkisistä rakenteista kumpuavien hyvitysten torjuminen. Surevan ei tarvitse jakaa kokemustaan, lähteä ulos tai keskittyä työhönsä käydäkseen läpi kipua ja kärsimystä.
Surulle omistautuneen ihmisen rohkeus ei ilmene surun voittamisena, vaan menetyksen säädyttömän banaaliuden varjelemisena. Tällaisen mielettömän vartioinnin merkitys ei löydy yhtä triviaaleista olettamuksista kuin surun parantamisesta säilyttämällä se.
Barthesin ajattelu pyrkii tavoittamaan olemassaolon haavan jatkuessa. Parantumattoman haavan, josta on tullut ihmisen syvin olemus. Juuri tämä menetyksen parantumattomuus ei ainoastaan määritä surua, vaan myös kohtaa meidät jollakin, mikä on vapaa ajasta ja paikasta. Sillä surussa oleminen on viipymistä äärettömyyden liikkumattomuudessa. Se on loputtomuuden ehdottoman läsnäolon kestämistä, joka ilmenee rakkaan toisen poissaolona ja estää jokaisen yrityksen liittää sureva olemisen virtaan.
Tai Barthesin omia sanoja käyttäen:
[Mourning]
Ei jatkuva, vaan liikkumaton.
Juuri tässä voidaan viimein esittää ilmeinen kysymys. Miten tätä voi ylipäätään kestää? Miten voi olla muuttumatta julmaksi, itsekeskeiseksi, pikkumaiseksi tai pahemmaksi? Barthesin vastaus on jälleen piinallinen. Sitä ei voi kestää, ja ihminen muuttuu kaikeksi sellaiseksi, mitä ei voi sietää.
Mutta kun surun liikkumaton tyhjyys jatkuu, syvenee ja palaa kaikessa ilkeässä banaaliudessaan, koittaa hiljaisuuden hetki.
Rauhallinen viikonloppu elokuun 15. päivänä; radion soittaessa Bartókin Puista prinssiä luen tätä (Kashinon temppelissä vierailun yhteydessä Bashōn matkan pitkää kuvausta): ”Istuimme pitkän tovin äärimmäisen hiljaa.”
Tunnen heti eräänlaista satorin tunnetta, lempeää ja onnekasta, ikään kuin suruani lievitettäisiin, jalostettaisiin ja sovitettaisiin, ja se syvenisi hellittämättä – ikään kuin ”olisin löytämässä itseni uudelleen”.
Satori tarkoittaa äkillistä valaistumista ja edustaa zenbuddhalaisuuden hengellistä päämäärää.
Barthesin surussa tämä tarkoittaa neutraaliuden hetkeä, hiljaisuutta, jossa mikään ei ole muuttunut, mitään ei ole todella sovitettu eikä voitettu. Ainoa asia, joka kuitenkin on pilkahtanut esiin tämän hiljaisen hetken aikana, on minun läsnäoloni surevana ihmisenä, ihmisenä, joka todella elää haavansa hellittämättömyydessä. Tästä välähdyksestä toipuminen alkaa. Ei paluuna entiseen elämään eikä toivona parantuneesta olemassaolosta, vaan minun surussa olemiseni ehdottoman nykyhetken hyväksymisenä. Se on pohjimmiltaan syvällinen anteliaisuuden osoitus menetetyn läheisen muistoa kohtaan. Rauhassa lepäävät eivät halua, että heidät muistetaan elävien vainoavina aaveina. Heidän ehdoton vaatimuksensa on Lopullisen varmuus. Se tarkoittaa tapahtuneen ja toistumattoman hyväksymistä…
Barthes alkoi kirjoittaa ”Surupäiväkirjaansa” theti äitinsä menettämistä seuraavana päivänä – 25. lokakuutath 1977. Hän piti päiväkirjaa lähes kaksi vuotta. Viimeinen päivätty merkintä on syyskuun 15.th päivältä 1979. Siinä sanotaan:
On surullisia aamuja…
Todella latteaa. Mielivaltainen päätös elämälle, jota menetyksen loputtomuus piinaa. Hauras muistomerkki jollekin, mikä ei voi toistua…
Äiti.
Kirjoittaja: Yakim Petrov
____________________________________________________________
1. Kaikki kursivoidut lauseet ovat lainauksia teoksesta:
Barthes, R. (2009). Surupäiväkirja. Kääntänyt Richard Howard. New York: Hill and Wang
2. Puinen prinssi on yksinäytöksinen pantomiimiballetti, jonka sävelsi yksi Unkarin kuuluisimmista säveltäjistä, Béla Bartók, vuosina 1914-1916.
3. Matsuo Bashō (1644-1694) oli Japanin Edo-kauden kuuluisin runoilija.
4. Tämä on Merriam-Websterin antama satorin määritelmä.
------------------
Liity seuraamme auttamaan perheitä kunnioittamaan edesmenneiden läheistensä ja lemmikkiensä muistoa taiteen avulla!
Kumppanuusohjelmamme on nyt saatavilla. osoitteessa https://www.pulvisurns.com/pages/affiliate-program-by-pulvis-art-urns
Which urn size do I need?
A simple rule: about 1 cubic inch of urn per pound of body weight.
Every product page lists the urn's capacity. Keepsake urns hold a small portion of ashes to share.
Need it by a specific date?
Free shipping · Delivery in 3–5 business days
Express delivery in up to 3 business days – choose it at checkout
Need help choosing?
Talk to our team – we're happy to help you find the right urn.
(562) 609-4019 art@pulvisurns.comSend us a messageUusimmat tarinat
Voiko surra elämää, jolla ei koskaan ollut sanoja?
Tutustu siihen, miksi rakkaan lemmikin menetys voi olla niin syvä kokemus, miten sanattomat siteet muovaavat elämäämme ja miten Pulvis Art Urns tuo ammattitaidon ja harkitun muotoilun eläinkumppanin muistamisen taiteeseen.
Mitä Raamattu sanoo tuhkauksesta?
Tutustu siihen, mitä Raamattu sanoo tuhkauksesta, kristillisiin käsityksiin ylösnousemuksesta ja merkityksellisiin tapoihin kunnioittaa läheisen muistoa harkitulla muistotilaisuudella.
Miksi ihmiset sytyttävät kynttilöitä vainajien muistoksi?
Tutustu siihen, mitä kuolleille sytytettävien kynttilöiden takana on, ja perehdy perinteisiin, uskomuksiin ja tunteisiin, jotka tekevät tästä yksinkertaisesta rituaalista kodissa pysyvän muiston, lohdun ja yhteyden ilmaisun.
Lemmikki ihmisen elämän todistajana
Lemmikkimme näkevät elämästämme paljon enemmän kuin ymmärrämmekään. Tutustu siihen, mitä merkitsee, kun eläimestä tulee hiljainen todistaja kotimme, ihmissuhteidemme, rutiiniemme ja identiteettimme muutoksille – ja siihen, miten muistouurna voi säilyä fyysisenä yhteytenä elämään, jota se todisti.
Voimmeko muistaa lemmikin, jota emme koskaan tunteneet? Tutustu siihen, miten tarinat, valokuvat, esineet ja muistomerkit voivat kantaa eläimen muistoa sukupolvelta toiselle ja tehdä yksityisestä elämästä osan perheen yhteistä historiaa.
Jaa:
Kuoleman idea
”Kehomme ovat vain kuihtuneita lehtiä elämän puussa” - Albert Einstein