Miksi lemmikkisi tuoksu voi palauttaa kokonaisen muiston mieleesi

On muistoja, joita voimme kuvailla, ja sitten on muistoja, jotka tuntuvat saapuvan ennen sanoja.

Tuttu tuoksu voi riittää.

Lemmikin kanssa vuosia eläneen voi olla vaikea kuvailla sen tuoksua. Se voi olla sateesta sisälle tulleen turkin tuoksu, lempipeiton haju, kaulapannan ominainen tuoksu tai yksinkertaisesti eläimen tuttu läsnäolo huoneessa. Emme välttämättä tietoisesti huomaa sitä lemmikkimme eläessä.

Mutta kun tuo läsnäolo on poissa, pienimmätkin aistihavainnot voivat yhtäkkiä tuntua merkityksellisiltä.

Tuoksu voi palauttaa mieleen huoneen. Vuodenajan. Tietyn iltapäivän. Joskus lähes kokonaisen hetken.

Kyse ei ole vain siitä, että hajut liittyvät läheisesti muistiin. Näiden kahden välinen yhteys on poikkeuksellisen suora.

Kaikista aisteistamme hajuaisti on läheisimmin yhteydessä aivojen osiin, jotka osallistuvat tunteiden ja muistojen käsittelyyn. Hajut käsitellään hajuaistijärjestelmässä, joka on tiiviissä yhteydessä muun muassa mantelitumakkeeseen ja hippokampukseen. Mantelitumakkeella on tärkeä rooli tunteiden käsittelyssä, kun taas hippokampus on keskeinen muistojen muodostumisessa ja mieleen palauttamisessa.

Tämä aivojen yhteys auttaa selittämään jotakin, minkä monet kokevat mutta eivät osaa selittää: tuttu tuoksu voi yhtäkkiä saada menneisyyden tuntumaan hämmästyttävän läheiseltä.

Emme ehkä muista tietoisesti päättäneemme tallentaa juuri tuota tuoksua.

Aivomme tekivät sen puolestamme.

Ja kun tuoksu tulee uudelleen vastaan, se voi joskus palauttaa mieleen paljon muutakin kuin itse tuoksun.

Lemmikinomistajille tämä voi tuntua erityisen voimakkaalta.

Elämme eläinten rinnalla poikkeuksellisen aistipainotteisesti. Kosketamme niitä, kuulemme niiden liikkuvan ympäri taloa, huomaamme niiden hengityksen äänen ja totumme kunkin eläimen omaan tuoksuun. Niiden tuoksusta tulee osa arjen taustaa.

Se on siellä, kun ne nukkuvat vieressämme.

Se on siellä, kun ne palaavat kävelyltä.

Se on niiden pedissä, peitossa ja lempilelussa.

Lopulta lakkaamme ajattelemasta sitä.

Siitä tulee yksinkertaisesti osa kotia.

Siksi sen poissaolo tuntuu niin oudolta.

Kun eläin kuolee, ihmiset huomaavat usein ensin hiljaisuuden. Puuttuvat askeleet. Tyhjän paikan sohvalla. Kupin, johon ei enää lisätä ruokaa.

Mutta katoaminen voi olla myös hiljaisempaa: tutun tuoksun asteittaista haalistumista.

Aluksi sen jälkiä voi olla kaikkialla. Peitossa. Sängyssä. Kaulapannassa. Paikoissa, joissa eläimellä oli tapana nukkua.

Sitten vähitellen ne erottuvat yhä huonommin.

Ja joskus täysin odottamaton kohtaaminen tutunlaisen tuoksun kanssa voi palauttaa kaiken mieleen.

Tietty kangas. Lämmin huone. Märän ruohon tuoksu. Shampoo. Puulattia sateen jälkeen.

Hetkeksi mieli ei vain muista eläintä.

Se rakentaa uudelleen niiden ympärillä olevan maailman.

Tämä on yksi syy siihen, miksi tuoksu voi tuntua niin erilaiselta kuin vanhan valokuvan katsominen.

Valokuva antaa meille kuvan.

Tuoksu voi tuoda mieleen tilanteen.

Se voi palauttaa mieleen tunteen siitä, kun istuu lattialla koiran nukkuessa vieressä. Tunteen siitä, kun kissa hyppää aamulla sängylle. Tietyn kodin tunnelman tietyssä elämänvaiheessa.

Muisto voi saapua aistimusten kokoelmana selkeästi kerrotun tapahtuman sijaan.

Psykologit kuvaavat näitä kokemuksia joskus tahattomiksi omaelämäkerrallisiksi muistoiksi: muistoiksi, jotka nousevat esiin spontaanisti ilman tietoista yrittämistä. Hajut voivat laukaista tällaisia muistoja erityisen tehokkaasti ja tuoda joskus mieleen eläviä muistikuvia, joihin liittyy voimakkaita tunnereaktioita.

Siksi myös lemmikkiin liittyvä tuoksu voi tuntua yllättävän henkilökohtaiselta.

Joku muu voi haistaa saman tuoksun huomaamatta mitään erikoista.

Meille se voi olla selvä.

Tämä ero johtuu mielleyhtymistä.

Tuoksun ei tarvitse olla objektiivisesti erityinen. Olennaista on, että aivot ovat yhdistäneet sen toistuviin kokemuksiin. Vuosien mittaan eläimen tuoksu kietoutuu rutiineihin, paikkoihin, kosketukseen ja tunteisiin.

Lemmikkiä ei siis muisteta pelkän tuoksun kautta.

Tuoksusta tulee avain, joka avaa paljon laajemman muistojen verkoston.

Tämä saattaa auttaa selittämään, miksi ihmiset liikuttuvat joskus yllättäen löytäessään vanhan huovan tai vaatteen, jossa on yhä lemmikin tuoksun häivähdys.

Itse esine voi olla tavallinen.

Muistoon sisältyvää asiaa ei ole.

Se edustaa elämänvaihetta, jolloin eläin oli fyysisesti läsnä.

Tuoksuun liittyy myös toinen ominaisuus, joka tekee näistä kokemuksista erityisen voimakkaita: sitä on vaikea pukea sanoiksi.

Voimme kuvailla koiran turkin väriä tai kissan kasvojen muotoa. Voimme kertoa, miten eläin tapasi nukkua tai missä se tykkäsi istua.

On paljon vaikeampi kuvailla tarkasti, miltä ne tuoksuivat.

Ehkä siksi muisto voi tuntua niin henkilökohtaiselta.

Se kuuluu kokemukseen, ei kieleen.

Eläinten ja ympärillämme olevien fyysisten tilojen välille syntyy myös erikoinen yhteys. Lemmikki ei ole vain yksilöllinen olento. Se asuttaa huoneita, huonekaluja ja rutiineja.

He jättävät jälkiä.

Lempinurkasta tulee heidän nurkkansa. Huovasta tulee heidän omansa. Sohvan tietty kohta alkaa liittyä heidän kehonsa muotoon.

Sen tuoksu on osa tätä prosessia.

Ajan mittaan eläimen läsnäolo kietoutuu kodin aistittavaan olemukseen.

Siksi lemmikin menettäminen voi muuttaa tutun paikan tunnelmaa niin dramaattisesti. Seinissä ei ehkä ole tapahtunut mitään muutosta, mutta koti tuntuu erilaiselta.

Äänet ovat muuttuneet.

Rutiinit ovat muuttuneet.

Tuoksut ovat muuttuneet.

Se, joka ennen täytti tilan, ei ole enää siellä.

Tässä mielessä suru ei ole vain tunneperäistä. Se voi tuntua hämmästyttävän fyysiseltä.

Aivot ja keho ovat tottuneet toisen elävän olennon läsnäoloon. Odotamme kuulevamme ja näkevämme sen sekä kohtaavamme sen. Olemme rakentaneet lukemattomia pieniä ennakko-odotuksia sen olemassaolon ympärille.

Ja haju voi olla osa näitä odotuksia.

Ehkä siksi tuttu tuoksu voi aiheuttaa menetyksen jälkeen niin oudon hetken. Aivot saavat hetkeksi tietoa, joka kuuluu menneisyyteen, vaikka muu maailma pysyy nykyhetkessä.

Tulos voi tuntua melkein kuin lyhyeltä paluulta.

Mutta kyse ei varsinaisesti ole paluusta.

Muisti saa aikaan jotakin poikkeuksellista.

Tämä selittää myös, miksi ihmiset säilyttävät lemmikkiensä esineitä, vaikka niillä olisi vain vähän käytännön arvoa. Panta, lelu tai peitto voi saada merkityksen, koska siihen liittyy muistoja, joita ei voi korvata uudella esineellä.

Sen tärkeys ei välttämättä ole aineellista.

Sen merkitys syntyy suhteesta.

Esine kuului yhteiseen elämään.

Joskus ihmiset säilyttävät näitä esineitä, koska he eivät ole valmiita päästämään irti. Toisinaan he haluavat vain pitää tallessa jotakin, joka tuntuu yhä yhdistävän heidät eläimeen.

Ei ole olemassa yleispätevää tapaa päättää, mitä pitäisi säilyttää ja mistä luopua.

Panta voi merkitä yhdelle ihmiselle ei mitään ja toiselle kaiken.

Peiton säilyttäminen voi lopulta tuntua liian tuskalliselta, kun taas valokuva voi tuoda lohtua.

Muisti ei noudata yhtä ainoaa järjestelmää.

Eikä meidän ehkä pitäisi odottaakaan sellaista.

Moderni teknologia tarjoaa meille poikkeuksellisia tapoja säilyttää lemmikkiemme visuaalisia ja kuultavia tallenteita. Voimme tallentaa tuhansia valokuvia, tunteja videota ja äänitteitä niiden äänistä. Voimme säilyttää niiden ulkonäön poikkeuksellisen tarkasti.

Tuoksun arkistointi on kuitenkin paljon vaikeampaa.

On olemassa teknologioita, joilla yritetään tunnistaa, analysoida tai jäljitellä hajuja, mutta yksittäisen eläimen arkituoksua ei voi noin vain tallentaa digitaaliseen kansioon.

Se on olemassa eri tavalla.

Sen kokee, sitä ei katsella.

Tämä voi tehdä tuoksusta yhden eläimen muistin vaikeimmin tavoitettavista osista.

Voimme katsella, miten se käveli.

Voimme kuulla äänen, jonka se päästi halutessaan huomiota.

Voimme nähdä sen kasvot.

Mutta sen tarkka muistaminen, miltä se tuoksui, voi olla paljon vaikeampaa — kunnes jokin yllättäen palauttaa tuoksun mieleen.

Ja kun näin käy, muisto voi olla hämmästyttävän kokonainen.

Ei siksi, että tuoksu sisältäisi koko menneisyyden, vaan siksi, että aivomme ovat yhdistäneet tuon aistikokemuksen kaikkeen sitä ympäröineeseen.

Tuttu tuoksu voi siis muistuttaa meitä paitsi eläimestä myös siitä, millaisia itse olimme eläimen vielä eläessä.

Koti, jossa asuimme.

Ihmiset ympärillämme.

Rutiinit, joita noudatimme.

Se ihminen, joka olimme juuri siinä elämänvaiheessa.

Ehkä tämä on muistojen kiehtovin puoli: kun muistelemme lemmikkejämme, muistelemme usein myös omaa elämäämme sellaisena kuin se oli niiden rinnalla.

Eläin on saattanut olla mukana opiskeluvuosina, ensimmäisessä asunnossa, parisuhteen aikana, muutossa toiseen kaupunkiin, lapsen syntyessä tai yksinkertaisesti pitkän tavallisten päivien jakson ajan.

Niiden elämästä tulee osa henkilökohtaista aikajanaamme.

Niiden tuoksu voi joskus avata tuon aikajanan varoittamatta.

Tuoksu täyttää huoneen, ja yhtäkkiä olemme jossain muualla.

Eivät tietenkään kirjaimellisesti.

Mutta muistot voivat saada etäisyyden tuntumaan yllättävän pieneltä.

Ehkä siksi lemmikkiemme aistittavat piirteet ansaitsevat enemmän huomiota silloin, kun ne ovat vielä kanssamme. Ei siksi, että meidän pitäisi varautua niiden poissaoloon, vaan siksi, että yhdessäoloon kuuluu niin paljon yksityiskohtia, joita emme tule ajatelleeksi tallentaa.

Niiden turkin lämpö.

Niiden hengityksen ääni.

Niiden kehon paino vierellämme.

Juuri se tuoksu, joka on vain niille ominainen.

Nämä asiat tuntuvat merkityksettömiltä silloin, kun ne ovat osa jokapäiväistä elämää.

Myöhemmin niistä voi tulla joitakin läheisimmistä muistoistamme.

Lemmikin tuoksu on siis paljon muutakin kuin fyysinen ominaisuus. Vuosien kuluessa siitä tulee osa sitä, miten tunnistamme sen läsnäolon ja miten aivomme jäsentävät muistoja yhteisestä elämästämme.

Ehkä juuri siksi odottamaton tuoksu voi joskus pysäyttää meidät kesken tavallisen päivän.

Hetken ajan menneisyys ei tunnu kaukaiselta valokuvakokoelmalta.

Se tuntuu niin läheiseltä, että siihen voisi koskea.

Tuoksu katoaa melkein yhtä nopeasti kuin se ilmestyi.

Huone muuttuu taas tavalliseksi.

Mutta noiden muutaman sekunnin ajan jokin on palannut — ei itse eläin, vaan katkelma siitä maailmasta, joka oli olemassa sen ollessa vielä täällä.

Ja joskus tämä katkelma riittää muistuttamaan meitä siitä, kuinka syvästi eläin voi olla osa ympäröivää elämäämme.