Miksi lemmikin menetyksestä aiheutuva suru ei aina helpota. Se muuttuu erilaiseksi.

Surulle liittyy tietynlainen odotus: että ajan myötä sen pitäisi käydä pienemmäksi. Ensimmäisten päivien pitäisi olla vaikeimpia, sitten viikkojen ja sitten kuukausien. Lopulta oletetaan, että kivun pitäisi lievittyä joksikin hallittavaksi. Saatamme yhä kaivata lemmikkiämme, mutta meidän pitäisi pystyä ajattelemaan sitä ilman samanlaista raskasta tunnetta.

Joskus niin käy. Suru ei kuitenkaan aina etene näin suoraviivaisesti.

Monille lemmikin menettäminen ei tarkoita sitä, että tuntisi vähitellen vähemmän. Se tarkoittaa, että tuntee eri tavalla. Poissaolon terävyys voi muuttua, mutta suhde ei välttämättä katoa sen mukana. Ennen jokapäiväisestä läsnäolosta tulee muisto, valokuva, tuttu nimi, laatikossa säilytetty esine tai jossakin kodissa lepäävä uurna. Suru muuttuu, koska elämä sen ympärillä muuttuu. Ja joskus juuri sitä ”toipuminen” tarkoittaa.

Ensimmäinen poissaolo on fyysinen

Kun eläin kuolee, emme välttämättä huomaa ensimmäiseksi itse tunnetta. Huomaamme tavallisen arjen keskeytyneen. Kukaan ei odota ovella. Ruokakuppi jää koskemattomaksi. Peti on tyhjä. Toisesta huoneesta ei kuulu liikettä eikä tuttua ääntä tiettyyn aikaan päivästä. Ei ole syytä nousta tarkistamaan, haluaako koira ulos tai onko kissa asettunut tavalliseen nukkumapaikkaansa.

Vuosien ajan nämä pienet teot ovat saattaneet olla niin automaattisia, ettemme juuri kiinnittäneet niihin huomiota. Sitten yhtäkkiä niillä ei olekaan enää paikkaa.

Tämä on yksi syy siihen, miksi surun alkuvaihe voi tuntua niin hämmentävältä. Emme kaipaa vain elävää olentoa. Sopeudumme elämään, josta on kadonnut satoja pieniä rutiineja. Mieli odottaa niitä edelleen. Saatat astua huoneeseen ja katsoa vaistomaisesti kohti paikkaa, jossa lemmikkisi ennen nukkui. Saatat yhä kuunnella sen liikkeitä tai melkein tarttua ovenkahvaan ennen kuin muistat, ettei toisella puolella enää odota ketään.

Lopulta nämä automaattiset odotukset alkavat hälvetä. Se ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, että kiintymys olisi samalla hälvennyt.

Sitten hiljaisuus muuttuu

Jossain vaiheessa koti alkaa taas tuntua tutulta. Se voi tuntua petokselta.

Kun huomaat ensimmäistä kertaa selvinneesi kokonaisen aamupäivän itkemättä, saatat tuntea syyllisyyttä. Kun naurat ensimmäistä kertaa jollekin ajattelematta heti, ettei lemmikkisi ole enää näkemässä sitä, saatat miettiä, oletko unohtamassa.

Mutta surua ei mitata sillä, kuinka jatkuvasti olemme onnettomia. Se, että elämä palautuu tavallisiin uomiinsa, ei tarkoita, että suhteesta olisi tullut merkityksetön. Se tarkoittaa, että mieli opettelee kantamaan poissaoloa.

On eri asia unohtaa joku kuin lakata olemasta hänen poissaolonsa musertama. Aluksi lemmikkisi kuolema voi vallata lähes kaikki ajatuksesi. Myöhemmin hän saattaa tulla mieleesi harvemmin, mutta muisto voi silloin olla odottamattoman kirkas. Valokuva voi pysäyttää sinut. Tuttu ääni voi tuoda jotain takaisin mieleen. Kun joku mainitsee hänen nimensä, tavallinen keskustelu voi yhtäkkiä tuntua hyvin etäiseltä.

Suru ei ole kadonnut. Se on muuttunut vähemmän jatkuvaksi ja vaikeammin ennakoitavaksi.

Ajan erikoinen kulku surussa

Surua kuvaillaan usein suoraviivaiseksi, koska aika itsessään kulkee eteenpäin. Mutta muisti ei toimi niin.

Ihminen voi voida hyvin viikkoja ja sitten kokea voimakkaan surun aallon jonkin näennäisen merkityksettömän asian vuoksi. Syynä voi olla vuodenaikojen vaihtuminen, tietyn viltin tuoksu, siivotessa löytynyt lempilelu, adoption vuosipäivä, ensimmäinen joulu ilman lemmikkiä tai vain hetki, jolloin talossa on tavallista hiljaisempaa.

Nämä kokemukset voivat tuntua hämmentäviltä, koska niiden ilmenemiselle juuri sillä hetkellä ei välttämättä ole mitään ilmeistä syytä. Mutta muistot liittyvät paljon muuhunkin kuin päivämääriin ja valokuviin. Ne liittyvät paikkoihin, ääniin, esineisiin, rutiineihin ja tuntemuksiin.

Siksi suru voi palata pitkänkin ajan kuluttua menetyksestä. Ei siksi, ettemme olisi päässeet elämässä eteenpäin, vaan siksi, että jokin tietty osa menneisyydestä on yhtäkkiä taas läsnä. Joskus tuohon muistoon liittyvä tunne on yhtä todellinen kuin vuosia aiemmin.

Uurnan merkitys voi muuttua ajan myötä

Tämä on yksi lemmikin muiston vaalimisen hiljaisemmista puolista.

Heti menetyksen jälkeen uurna voi tuntua emotionaalisesti hyvin raskaalta. Sitä voi olla vaikea edes katsoa. Se edustaa tapahtunutta, mutta sitä voi silti olla mahdoton hyväksyä. Se voi tehdä kuoleman todellisuudesta konkreettisen tavalla, johon valokuvat ja muistot eivät aina pysty.

Mutta uurnan merkitys voi muuttua.

Aluksi se voi liittyä lähes yksinomaan menetykseen. Myöhemmin se voi liittyä muisteluun. Lopulta siitä voi joillekin tulla vain osa kotia.

Se voi olla hyllyllä, valokuvan vieressä, kirjojen joukossa tai sille varatussa paikassa. Se ei enää välttämättä edusta kuoleman hetkeä. Sen sijaan siitä tulee yksi niistä esineistä, jotka kuuluvat yhteisen elämän tarinaan.

Tämä muutos voi tapahtua huomaamatta. Jonakin päivänä uurnan katsominen voi tuntua sietämättömältä. Vuosia myöhemmin se saattaa tuoda mukanaan kummallisen läheisyyden tunteen. Se ei tarkoita, että menetyksestä olisi tullut merkityksetön. Se tarkoittaa, että esine on saanut suhteessanne uuden paikan.

Surussa ei ehkä enää ole kyse niinkään kuolemasta

Ehkä yksi merkittävimmistä muutoksista on se, kun muistot alkavat sisältää muutakin kuin viimeiset päivät.

Surun alkuvaiheessa huomio kiinnittyy usein loppuun: sairauteen, viimeisiin hyvästeihin, viimeiseen kertaan kun näit sen ja sen jälkeen jääneeseen tyhjään tilaan. Ajan myötä muut muistot voivat kuitenkin alkaa saada enemmän tilaa.

Muistat ensimmäisen päivän, jolloin se tuli kotiin. Hölmön jutun, jota se teki innostuessaan. Paikan, jonka se aina valitsi nukkumiseen. Tavan, jolla se katsoi sinua, kun palasit töistä. Omituisen äänen, jonka se päästi halutessaan jotakin. Tavallisen tiistain, jonka et tiennyt muuttuvan jonakin päivänä kallisarvoiseksi muistoksi.

Vähitellen tarina kasvaa menetystä suuremmaksi.

Lemmikkisi elämää ei enää määritä yksinomaan se, että se päättyi. On mahdollista muistaa myös elämä, joka sitä edelsi. Tämä muutos on tärkeä.

Emme välttämättä ”jatka eteenpäin”

Ilmaus ”jatkaa eteenpäin” voi saada surun kuulostamaan määränpäältä, aivan kuin olisi jokin piste, jossa jätämme suhteen taaksemme ja jatkamme ilman sitä.

Lemmikin menettäminen ei kuitenkaan pyyhi pois niitä vuosia, jolloin eläin oli osa elämääsi. Sen rutiinit ovat saattaneet rytmittää aamujasi. Sen läsnäolo on voinut vaikuttaa siihen, missä asuit, miten vietit viikonloppusi tai miten järjestit kotisi. Olet saattanut kasvaa yhdessä sen kanssa.

Ehkä se oli rinnallasi opiskeluaikana, vaikeassa parisuhteessa, muuttaessasi toiseen kaupunkiin, aloittaessasi uuden työn, avioituessasi, saadessasi lapsia tai vain vuosien tavallisessa arjessa. Kun eläin kuolee, kaikki nuo kokemukset jäävät.

Suhde muuttuu, mutta ei muutu merkityksettömäksi.

Tässä mielessä surussa ei ehkä ole niinkään kyse siitä, että eläimestä päästetään irti, vaan siitä, että opitaan kantamaan sen poissaoloa kaiken muun jatkuvan elämän rinnalla.

Jotkin muistot tuntuvat helpommilta. Toiset eivät.

Ei ole myöskään mitään sääntöä, jonka mukaan jokaisen muiston pitäisi ajan myötä muuttua lohdulliseksi.

Jotkin muistot voivat aina sattua. Tiettyä valokuvaa voi olla yhä vaikea katsoa. Viimeisestä videosta ei ehkä koskaan tule sellaista, jota voisit katsella huolettomasti. Esine voi jäädä laatikkoon, koska sen näkeminen tuntuu liian henkilökohtaiselta.

Jotkin muistot voivat yllättäen muuttua hauskoiksi. Saatat lopulta nauraa samalle käytökselle, joka aiemmin sai sinut turhautumaan. Saatat kertoa jollekulle tarinan lemmikistäsi ja huomata hymyileväsi kesken kaiken.

Molemmat tunteet voivat olla olemassa yhtä aikaa.

Surun vuoksi ei tarvitse valita surullisuuden ja onnellisuuden välillä. Samassa muistossa voi olla molempia. Voit kaivata eläintä syvästi ja silti olla kiitollinen siitä, että se sai elää. Voit tuntea kipua nähdessäsi sen valokuvan ja silti haluta säilyttää kuvan. Voit katsella uurnaa ja tulla muistutetuksi kuolemasta mutta samalla saada lohtua siitä, että jokin konkreettinen osa sen elämästä on yhä luonasi.

Tässä ei ole mitään ristiriitaista. Näin vain käy, kun rakkaus ja menetys ovat samassa muistossa.

Päivä, jolloin huomaat muistelevasi etkä vain kaipaavasi

Ehkä yksi selvimmistä merkeistä surun muuttumisesta on se, että muistot eivät enää käsittele pelkästään poissaoloa.

Aluksi muistelet lemmikkiäsi ja ajattelet heti: Hän on poissa.

Myöhemmin saatat muistella häntä ja ajatella vain: Se oli juuri häntä.

Ero on hienovarainen mutta valtava.

Muisto ei enää ole pelkkä todiste siitä, mitä menetit. Siitä tulee myös todiste siitä, mitä sinulla oli.

Muutos ei tapahdu minkään aikataulun mukaan. Joillakin siihen menee kuukausia, toisilla vuosia. Joidenkin muistojen kohdalla näin ei ehkä tapahdu koskaan kokonaan.

Mutta kun näin käy, suru voi hiljentyä pienentymättä. Suru on yhä läsnä. Sen ympärille on vain tullut lisää muistoja.

Miksi tietyt päivät tuntuvat yhä raskailta

Voi silti olla päiviä, jolloin suru palaa yllättävän voimakkaana.

Vuosipäivät voivat herättää surun. Syntymäpäivät. Juhlapyhät. Ensimmäinen lumisade. Tuttu reitti. Toisen lähes täsmälleen omasi näköisen eläimen näkeminen. Joskus surun laukaisevaa tekijää ei voi tunnistaa lainkaan.

Nämä hetket eivät välttämättä tarkoita, että olisit ottanut takapakkia.

Ne muistuttavat siitä, ettei surusta pääse kokonaan yli ja sitten jätä sitä taakseen. Suru voi kietoutua osaksi elämän suurempaa tarinaa.

Surun voimakkuus voi muuttua. Sen esiintymistiheys voi muuttua. Tapa, jolla koemme sen, voi muuttua. Jotkin kiintymyssuhteet säilyvät kuitenkin merkityksellisinä juuri siksi, että ne olivat meille niin tärkeitä.

Menettämämme lemmikki ei ole sama asia kuin säilyttämämme muisto

Muiston vaalimisen ja menneisyyden yrittämisen toistaa välillä on tärkeä ero.

Valokuva ei voi tuoda eläintä takaisin. Eikä uurna. Eikä lempilelu, kaulapanta tai viltti.

Nämä esineet tekevät jotain muuta. Ne antavat muistoille fyysisen muodon.

Uurna voi olla esillä kotona. Valokuva voi pysyä hyllyllä. Kaulapantaa voi pidellä käsissään vielä vuosien päästä. Ne eivät korvaa eläintä. Ne muistuttavat, että eläin eli hyvin todellisessa, fyysisessä maailmassa ja että mekin olimme osa sitä maailmaa.

Ehkä juuri siksi muistoesineet voivat saada ajan myötä yhä enemmän merkitystä. Niiden ei tarvitse pitää surua yllä. Ne voivat vain tarjota muistoille paikan, jossa ne voivat olla olemassa.

Ehkä ”helpompi” ei koskaan ollutkaan oikea sana

Kysymme usein, helpottaako suru. Ehkä parempi kysymys on, muutummeko me ihmisinä, kun kannamme sitä mukanamme.

Koti muuttuu. Rutiinimme muuttuvat. Muistomme muuttuvat. Lemmikkiimme liittyvien esineiden merkitys muuttuu. Myös tapamme puhua siitä voi muuttua.

Aluksi emme ehkä pysty sanomaan sen nimeä. Myöhemmin saatamme kertoa siitä tarinoita. Lopulta sen nimi voi tulla luontevasti esiin keskustelussa, ja sen mukana voi tulla hymy eikä vain kyyneleitä.

Mikään tästä ei tarkoita, että eläin olisi muuttunut vähemmän tärkeäksi. Se tarkoittaa, että sen paikka elämässämme on muuttunut.

Lemmikin fyysinen läsnäolo on muuttunut muistoiksi. Sen rutiineista on tullut tarinoita. Sen tavaroista on tullut muistoesineitä. Joillakin lemmikin tuhkat säilyvät uurnassa - hiljaisena, konkreettisena muistutuksena elämästä, joka aikoinaan täytti kodin lukemattomin arkisin tavoin.

Suru ei aina katoa. Ehkä sen ei koskaan ollut tarkoituskaan.

Jotkin menetykset tuntuvat kevyemmiltä, koska opimme kantamaan niitä eri tavoin. Jotkin muistot muuttuvat lämpimämmiksi, kun aikaa on kulunut niin paljon, että koko tarina palaa mieleen - ei vain sen loppu.

Ehkä juuri sitä tarkoittaa, kun suru muuttuu erilaiseksi.

Jonain päivänä huomaat, ettet enää muistele lemmikkiäsi vain siksi, että sinulla on sitä ikävä. Muistat sen, koska se oli osa elämääsi.

Eikä ajan tarvitse viedä sitä pois.

Artikkeleissa käytetään jatkossa oletuksena tätä tiiviimpää kappaletyyliä.