Tunnistatko lemmikkisi persoonallisuuden sen kasvoista?

On kasvoja, joita opimme lukemaan ilman, että kukaan koskaan opettaa meille, miten se tehdään.

Tiedämme, milloin koiramme innostuu, jo ennen kuin se ehtii ovelle. Tunnistamme katseen, jolla kissamme kertoo haluavansa olla rauhassa. Huomaamme eron uteliaan ilmeen ja sellaisen ilmeen välillä, joka kertoo jonkin olevan vialla. Joskus voimme jopa päätellä lemmikkimme odottavan jotain, ennen kuin se on liikahtanutkaan.

Kun eläimen kanssa on elänyt vuosia, havainnoista tulee lähes automaattisia. Pieni muutos silmissä, korvien asento, suun ympäristön jännittyneisyys tai yksinkertaisesti eläimen katse voi viestiä jotain, mitä olisi vaikea selittää toiselle ihmiselle.

Mutta mitä me oikeastaan näemme?

Voiko lemmikin kasvoista todella tunnistaa sen persoonallisuuden, vai opimmeko vain poikkeuksellisen hyvin lukemaan yksittäistä eläintä, jonka tunnemme läheisesti?

Vastaus löytyy jostain näiden kahden väliltä.

Eläimen kasvot eivät anna suoraa kuvaa sen persoonallisuudesta. Mikään ilme ei voi luotettavasti kertoa meille, että koira on kärsivällinen, kissa itsenäinen tai jokin tietty eläin luonnostaan toista hellempi. Persoonallisuus on huomattavasti monimutkaisempi asia kuin ulkonäkö.

Kasvot voivat kuitenkin paljastaa myös jotain muuta: tunteita, tarkkaavaisuutta, odotusta, pelkoa, uteliaisuutta ja tuttuuden tunnetta. Ja koska nämä viestit toistuvat eläimen elämän aikana, sen kanssa elävät ihmiset voivat oppia tunnistamaan ne hämmästyttävän hyvin.

Toisin sanoen lemmikin kasvoista tulee osa yksityistä kieltä.

Opimme tunnistamaan ne toiston avulla.

Koira, joka kohottaa kulmakarvojaan kuullessaan tutun sanan, voi lopulta tulla omistajalleen tunnistettavaksi jo ennen kuin se liikkuu. Kissalla voi olla tietynlainen ilme, kun se katselee jotain ikkunasta, toisenlainen silloin, kun se haluaa ruokaa, ja kolmas, kun se valmistautuu lähestymään. Erot voivat olla uskomattoman hienovaraisia.

Jonkun toisen silmissä niillä voi olla samanlaiset kasvot.

Meidän silmissämme ne ovat täysin erilaisia.

Osittain siksi, ettemme koe lemmikkejämme liikkumattomina kuvina. Koemme ne liikkeen ja tilanteiden kautta. Kasvot ovat vain yksi osa paljon laajempaa viestintäjärjestelmää, johon kuuluvat asento, korvat, hännän asento, ääntely, liikkuminen ja läheisyys.

Valokuva tallentaa yhden hetken. Eläimen kanssa eläminen opettaa meille, mitä tapahtui ennen sitä ja mitä yleensä tapahtuu sen jälkeen.

Siksi sama ilme voi tarkoittaa hyvin eri asioita tilanteesta riippuen.

Koira, jolla on suu auki ja kieli näkyvissä, saattaa olla vain rentoutunut. Sama eläin voi näyttää lähes samalta innostuessaan kävelylenkin jälkeen. Suoraan meitä tuijottava kissa saattaa tarkkailla jotain hyvin keskittyneesti, pyytää huomiota tai vain pohtia, ansaitsemmeko huomiota.

Kasvot yksinään antavat harvoin koko vastausta.

Ja silti ihmiset ovat huomattavan kiinnostuneita kasvoista.

Etsimme niistä vaistomaisesti tietoa. Teemme niin muiden ihmisten kohdalla, ja teemme niin myös eläinten kohdalla. Siksi lemmikkien valokuvat voivat tuntua niin intiimeiltä. Emme katso vain turkkia, silmiä ja tuttuja piirteitä. Etsimme niistä yksilöä, jonka tunnemme.

Tämä ero korostuu erityisesti silloin, kun katselemme valokuvia lemmikin kuoleman jälkeen.

Yhtäkkiä tavallinen valokuva voi tuntua poikkeuksellisen tarkalta.

Saatamme muistaa ilmeen tarkasti. Sen, miten korvat olivat asettuneet. Pään pienen kallistuksen. Juuri sen katseen, joka kertoi eläimen aikovan tehdä jotain kujeellista. Saatamme tunnistaa ilmeen, jota kukaan muu ei huomaisi.

Juuri tässä muisti muuttaa tapaamme nähdä kasvot.

Yhteisten vuosien aikana meille kertyy tuhansia pieniä havaintoja. Tiedämme, miltä lemmikkimme näyttää herätessään, ruokaa odottaessaan, kuullessaan avaimemme ovella, pelästyessään jotain ulkona tai halutessaan vain olla lähellämme.

Mikään näistä hetkistä ei ole irrallinen muista.

Yhdessä ne muodostavat käsityksemme siitä, millainen eläin oli.

Tämä voi myös selittää, miksi kaksi vieraille hämmästyttävän samannäköistä lemmikkiä voi tuntua omistajistaan täysin erilaisilta. Rotu, väri ja fyysiset ominaisuudet voivat kertoa meille jotain ulkonäöstä, mutta ne eivät voi kuvata yksilöä kokonaan.

Eläimen persoonallisuus kehittyy temperamentin, perimän, kokemusten, ympäristön ja ihmissuhteiden kautta. Se tulee esiin ajan mittaan, eikä sitä voi tiivistää yhteen piirteeseen.

Yksi silmäpari ei voi kertoa kaikkea.

Mutta ne voivat tulla meille niin tutuiksi, että ne kertovat meille jotain.

Tutkijat ovat perehtyneet yhä enemmän siihen, miten eläimet käyttävät ilmeitä ja miten ihmiset tulkitsevat niitä. Esimerkiksi koirat pystyvät tuottamaan erilaisia kasvonliikkeitä erilaisissa sosiaalisissa ja tunnetilanteissa, ja koirien viestintää koskeva tutkimus on osoittanut, että ihmiset voivat herkistyä niiden ilmeiden hienovaraisille muutoksille.

On myös näyttöä siitä, että koirat kiinnittävät tarkasti huomiota ihmisten kasvoihin ja tunneviesteihin. Ne pystyvät erottamaan erilaisia ihmisen ilmeitä ja käyttävät kasvoistamme, äänistämme ja kehonkielestämme saamaansa tietoa vastatessaan meille.

Suhde toimii siis molempiin suuntiin.

Me tarkkailemme niitä.

Ne tarkkailevat meitä.

Ajan myötä siitä voi muodostua sanaton keskustelu.

Ehkä siksi ihmiset sanovat joskus, että heidän lemmikillään oli ”tietynlainen katse”. Ilmaus voi kuulostaa epämääräiseltä ihmisestä, joka ei ole koskaan tavannut eläintä, mutta sen kanssa eläneelle se on usein hämmästyttävän tarkka.

Ilmettä on vaikea erottaa kaikesta siitä, mitä tämä ihminen tietää eläimestä.

Tuhansista ihmisistä verkossa koiran kameraan päin katsovasta valokuvasta voi näyttää aivan tavalliselta. Omistajalle se voi heti palauttaa mieleen tietyn iltapäivän, kävelylenkin, äänen, tavan tai hetken, joka koitti heti kuvan ottamisen jälkeen.

Kasvoista tulee portti paljon laajempaan muistojen maailmaan.

Asiaan liittyy toinenkin mielenkiintoinen mutka: emme aina ole objektiivisia tarkkailijoita.

Ihmisillä on luontainen taipumus liittää eläimiin tunteita ja aikomuksia. Saatamme tulkita lemmikin ilmettä oman tunnesanastomme avulla. Joskus olemme oikeassa. Joskus taas heijastamme omia tunteitamme siihen.

Hymyilevältä näyttävä koira ei välttämättä koe onnellisuutta ihmisen tarkoittamassa mielessä. Ärtyneeltä näyttävä kissa saattaa vain levätä. Eläimen ilmettä ei siis pidä koskaan pitää ihmisen tunteen yksinkertaisena käännöksenä.

Lemmikin ymmärtäminen vaatii kontekstia.

Mutta juuri kontekstia eläimen omistajalla on.

Siksi tuttuus on niin voimakas asia. Eläimen kanssa kymmenen vuotta elänyt ihminen on nähnyt tuhansia tilanteita, joissa tietynlainen ilme on tullut esiin. Hän on oppinut, mitä yleensä tapahtuu seuraavaksi.

Tunnistaminen ei välttämättä ole lainkaan tietoista.

Me vain tiedämme.

Ja ehkä tämä on yksi kiehtovimmista asioista eläimen kanssa elämisessä. Lopulta lakkaamme näkemästä sen kasvoja pelkkänä fyysisten piirteiden yhdistelmänä. Näemme, että ne ovat ainutlaatuisesti juuri sen kasvot.

Silmät eivät ole enää vain silmät. Ne ovat silmät, jotka odottivat meitä ovella.

Korvat eivät ole vain korvat. Ne ovat ne, jotka liikahtivat tutun äänen kuullessaan.

Ilme ei ole vain ilme. Se on katse, jonka opimme tunnistamaan ajattelematta.

Ehkä siksi valokuvista tulee niin tärkeitä lemmikin menetyksen jälkeen.

Otamme usein valokuvia tietämättä, mitkä niistä lopulta ovat tärkeimpiä. Kuvaamme dramaattisia hetkiä, syntymäpäiviä ja lomia, mutta myös aivan tavallisia hetkiä: lattialla nukkuvaa eläintä, ikkunasta ulos katsovaa, vieressämme istuvaa tai yksinkertaisesti kameraan katsovaa eläintä.

Silloin ne saattavat tuntua merkityksettömiltä.

Myöhemmin niistä voi tulla omistamiemme kuvien arvokkaimpia.

Emme nimittäin säilytä vain eläimen ulkonäköä. Säilytämme ne kasvot, jotka tunsimme.

Ja näillä on eroa.

Ammattimainen muotokuva voi näyttää eläimen kauniisti. Spontaani valokuva voi toisinaan näyttää jotakin vaikeammin toistettavaa: tunnistamisen.

Hetki, jolloin eläin katsoo suoraan meihin eikä kameraan.

Ilme, joka kuului tiettyyn suhteeseen.

Kasvot, jotka tulivat tutuiksi tuhansien tavallisten päivien aikana.

Ehkä siksi ajatus lemmikin ”persoonallisuudesta” sen kasvoissa ei ole täysin väärä, vaikka asia ei tieteellisesti olekaan niin yksinkertainen kuin miltä se kuulostaa.

Persoonallisuus ei piile silmien takana odottamassa löytämistään.

Se tulee esiin käyttäytymisessä, ihmissuhteissa ja ajan myötä.

Vuosien yhdessäolon jälkeen saatamme kuitenkin oppia näkemään jälkiä sen persoonallisuudesta pienimmissäkin yksityiskohdissa, koska olemme oppineet tuntemaan niiden takana olevan yksilön.

Ja kun eläin ei enää ole vierellämme, näistä yksityiskohdista voi tulla odottamattoman merkityksellisiä.

Valokuva voi säilyttää kasvojen muodon. Muisti säilyttää kaiken, minkä opimme niistä näkemään.

Siksi voimme joskus katsoa vanhaa valokuvaa ja tunnistaa lemmikkimme heti -emme vain siksi, että muistamme, miltä se näytti, vaan koska muistamme, millainen se oli meille.

Ehkä tämä on lähimpänä sitä, että tunnistamme persoonallisuuden kasvoista.

Ei siksi, että löytäisimme sen kasvoista, vaan koska tunnemme elämän, joka teki nuo kasvot meille tutuiksi.