Lemmikkien muistamisen uusi estetiikka

Kuoleman jälkeen luomissamme esineissä on vuosisatojen ajan ollut oma visuaalinen kielensä. Niiden odotetaan olevan juhlallisia. Tunnistettavia. Symboliikaltaan harkittuja.

Mutta tapa, jolla muistamme eläimiä, on muuttumassa.

Nykyaikaista lemmikin muistoesinettä on yhä vaikeampi erottaa esineistä, jotka valitsemme yksinkertaisesti siksi, että pidämme niitä kauniina. Veistoksellinen muoto hyllyllä. Keramiikkaesine hiljaisessa nurkkauksessa. Esine, jonka materiaali vangitsee valon omalla tavallaan. Mikään siinä ei välttämättä viittaa suruun.

Ehkä juuri siitä on kyse.

Kun eläin on ollut osa kotia vuosien ajan, sen muistelemisen ei välttämättä tarvitse kuulua elämässä omaan erilliseen kategoriaansa. Muisto elää rinnakkain huonekalujen, valokuvien, kirjojen ja muiden esineiden kanssa, joita suhteen ympärille on kertynyt. Siksi muistoesinekin voi tehdä samoin.

Tuloksena on uudenlainen muistamisen estetiikka – hillitympi ja henkilökohtaisempi, ja yhä vahvemmin yhteydessä nykymuotoiluun.

Kun suru ei enää näytä surulta

Oletetaan, että menetyksen vuoksi luodun esineen tulisi näyttää riittävän vakavalta viestiäkseen menetyksestä.

Mutta surulla ei ole yhtä kaikille yhteistä ilmenemismuotoa.

Yhdelle ihmiselle muisto voi ilmetä koristeellisena ja symbolisena esineenä. Toinen voi löytää sen lähes abstraktista muodosta, tietystä materiaalista tai esineestä, jonka merkityksen näkee vain sen omistaja.

Jälkimmäinen merkitsee tärkeää muutosta.

Muistoesineen ei enää tarvitse selittää itseään.

Se voi vain olla olemassa.

Näin esine voi etääntyä hautauskulttuurin perinteisestä estetiikasta ja lähestyä taiteen ja muotoilun kieltä – jossa merkitys ei aina avaudu heti ja jossa esine voi muuttua merkitykselliseksi juuri sen vuoksi, mitä katsoja tuo siihen mukanaan.

Lemmikin muistoesine kodin osana

Meidän elämämme kaikkein tavallisimpia tiloja kerran asuttaneen eläimen muistelemisessa on jotakin erityistä.

Lemmikki ei kuulu juhlasaliin. Se kuuluu keittiöön, makuuhuoneeseen, puutarhaan ja sohvalle. Sen elämä kulkee arkisen elämän toistuvia reittejä pitkin.

Näin kodista itsestään tulee osa muistoa.

Nykyaikainen muistoesine voi tunnustaa tämän yrittämättä jäljitellä eläintä kirjaimellisesti. Siitä voi tulla toinen esine ympäristöönsä – jotakin, joka sopii luontevasti niiden tavaroiden joukkoon, jotka saavat kodin tuntumaan asutulta.

Erolla on merkitystä.

Tarkoituksena ei ole tehdä kuolemasta näkymätöntä. Tarkoituksena on antaa muiston olla osa elämää.

Vieraan muodon hiljainen voima

Jotkut kiinnostavimmista muistoesineistä eivät muistuta lainkaan sitä, mitä niiden odottaisi esittävän.

Siinä ei ehkä ole tassunjälkeä. Ei muotokuvaa. Ei ilmeistä kaiverrusta.

Sen sijaan on muoto.

Kaari. Pinta. Erityinen tasapaino painon ja herkkyyden välillä. Riittävän abstrakti välttääkseen kirjaimellisen esittämisen, mutta tarpeeksi omaleimainen saadakseen merkityksen.

Tässä muistoesineiden muotoilu alkaa limittyä kuvanveiston kanssa.

Taide on jo kauan sitten osoittanut, ettei esittäminen edellytä jäljittelyä. Muoto voi tuoda mieleen jotakin toisintamatta sitä. Se voi vihjata liikkeeseen kuvaamatta liikettä, lämpöön kuvaamatta elävää kehoa ja pysyvyyteen havainnollistamatta ikuisuutta.

Sama periaate voi muuttaa tapaamme ajatella lemmikkien muistamista.

Materiaalilla on oma ääni

Esineen estetiikka ei ole koskaan pelkästään visuaalista.

Koemme materiaalin sen tekstuurin, painon ja lämpötilan kautta, ja jopa sen kautta, miten valo liikkuu pinnalla. Nämä ominaisuudet voivat antaa esineelle lähes fyysisen persoonallisuuden.

Keramiikka liittyy esimerkiksi erityisellä tavalla käteen ja tuleen. Kivessä on ainutlaatuista painavuutta ja pysyvyyttä. Puu tuo esiin syyt, lämmön ja luonnon näkyvän kulumisen. Metalli voi vaikuttaa täsmälliseltä, arkkitehtoniselta tai lähes ajattomalta.

Muistoesineessä nämä ominaisuudet eivät ole yhdentekeviä.

Niistä tulee osa sen sanastoa.

Materiaali voi viestiä hiljaisesti jotakin sellaista, mitä sanat eivät tavoita: kestävyyttä, haurautta, lämpöä, levollisuutta tai jatkuvuutta.

Juuri tämä materiaalien ja käsityön huomioiminen antaa muistoesineelle mahdollisuuden ylittää pelkän käyttötarkoituksensa. Sama periaate näkyy Pulvis-tuotteissa, joissa uurnia ei pidetä pelkkinä astioina, vaan huolella valmistettuina esineinä, joiden muoto, pinta ja materiaali ovat osa niiden merkitystä.

Henkilökohtaisesta kuulumisesta henkilökohtaiseen merkitykseen

Tämän uuden estetiikan taustalla on myös laajempi kulttuurinen muutos.

Valitsemme yhä useammin esineitä sen perusteella, mitä ne kertovat meistä. Sisustuksesta on tullut osa identiteettiä; keramiikka ja veistokset ovat siirtyneet gallerioista koteihin, ja käyttötavaroilta odotetaan yhä enemmän luonnetta.

Muistoesineet ovat osa samaa kulttuurista maisemaa.

Lemmikkiuurnaa ei enää tarvitse tarkastella pelkästään sen tuotekategorian kautta. Sen voi nähdä muotoilun, käsityötaidon ja henkilökohtaisen merkityksen kantajana.

Se ei vähennä sen tarkoituksen merkitystä.

Jos jotain, se tunnustaa, kuinka monimutkainen tämä tarkoitus on.

Esine voi säilyttää tuhkaa ja silti kantaa mukanaan tarinaa.

Hautajaistunnelman loppu

Ehkä kiinnostavinta ei ole yhden uuden tyylin synty, vaan se, että muistoesineiltä ei enää odoteta yhtä ainoaa tyyliä.

Muistoesineen ja kodin muun sisustuksen välillä ei enää tarvitse olla visuaalista etäisyyttä.

Muistoesine voi olla hillitty tai ilmeikäs. Pelkistetty tai pinnaltaan runsaan monimuotoinen. Huoneessa lähes huomaamaton tai tarkoituksella veistoksellinen.

Sen arvo ei riipu siitä, kuinka selvästi se kertoo olevansa muistoesine.

Tämä luo muistelemiseen toisenlaisen suhteen. Sen sijaan, että kohtaisimme esineen ja saisimme heti tietää, mitä se merkitsee, voimme tutustua siihen vähitellen — tottumuksen, mielleyhtymien ja henkilökohtaisten muistojen kautta.

Esineestä tulee osa elämää, joka jatkuu menetyksen jälkeen.

Millaiselta haluamme muistoesineen näyttävän

Ehkä paljastavin kysymys ei ole se, miltä lemmikkimuistoesineen pitäisi näyttää, vaan miksi olemme ylipäätään odottaneet muistoesineiden näyttävän tietynlaisilta.

Olemme perineet suruun liittyviä visuaalisia perinteitä, mutta suhteemme eläimiin ovat kehittyneet kauas niiden kategorioiden tuolle puolen, joita varten nämä perinteet luotiin.

Lemmikki voi olla kumppani, jokapäiväinen läsnäolija ja tavallisen elämän vuosien todistaja. Siksi sen poissaolo voi tuntua paitsi menetyksenä myös muutoksena kodin tunnelmassa ja arjen rytmissä.

Muistoksi luotu esine voi heijastaa tätä monimutkaisuutta.

Sen ei tarvitse jäljentää menneisyyttä.

Sen ei tarvitse tehdä surua näkyväksi.

Sen tarvitsee vain tarjota muistoille paikka olla olemassa.

Ehkä juuri tähän lemmikkimuistojen uusi estetiikka on suuntaamassa: pois esineistä, jotka kertovat meille, miten surra, kohti esineitä, jotka antavat meidän muistaa omalla tavallamme.

Ei välttämättä juhlallinen.

Ei välttämättä perinteinen.

Joskus yksinkertaisesti kaunis — koska muisteltu elämä oli sitä.