Mitä lemmikki opettaa meille katoavaisuudesta

Harvoin ajattelemme katoavaisuutta silloin, kun jokin on yhä osa jokapäiväistä elämäämme.

Lemmikki on aamulla siinä, odottamassa aamiaista. On kävelylenkkejä, ruokakuppeja, leluja, tuttuja ääniä ja pieniä rutiineja, jotka tuntuvat liian tavallisilta ansaitakseen huomiota. Sen läsnäolo kietoutuu kodin arkeen niin täydellisesti, että on helppo unohtaa, ettei se ole pysyvää.

Mutta ehkä se on yksi eläimen rinnalla elämisen hiljaisista opetuksista: kaikki, mitä rakastamme, on väliaikaista, vaikka se tuntuisi kuinka tutulta.

Ajan kanssa elämään oppiminen

Eläimet kokevat ajan eri tavoin kuin me, mutta niiden kanssa eläminen tekee meidät poikkeuksellisen tietoisiksi sen kulumisesta.

Huomaamme pennun kasvavan aikuiseksi, nuoren kissan hidastuvan ja ennen energisen kumppanin alkavan nukkua pidempään. Vuodet tulevat näkyviksi muutoksissa, jotka muuten saattaisivat jäädä huomaamatta.

Niiden elämät muistuttavat meitä siitä, ettei aikaa mitata vain kalentereilla. Sitä mitataan myös kehojen, tapojen ja ihmissuhteiden kautta.

Lempipaikka sohvalla muuttuu. Kävelylenkki lyhenee. Rutiinista, joka ennen tuntui pysyvältä, tulee vähitellen muisto.

Näin lemmikin omistaminen voi tehdä ajan kulumisesta konkreettista.

Miksi jokin on merkityksellistä, koska se päättyy

Katoavaisuutta voi olla vaikea hyväksyä, koska yhdistämme usein pysyvyyden arvoon.

Meillä on tapana kuvitella, että jokin on tärkeintä silloin, kun se voi kestää ikuisesti. Mutta myös päinvastainen voi olla totta.

Aamukävely on tärkeä osittain siksi, ettei se voi ikuisesti toistua täysin samanlaisena. Tassujen lähestyvä ääni, ilo tutun kasvon näkemisestä ja vuosien varrella jaetut arkiset rituaalit muuttuvat arvokkaiksi juuri siksi, että ne kuuluvat tiettyyn elämänvaiheeseen.

Tietoisuus siitä, tietoinen tai tiedostamaton, että eläimen elämä on omaamme lyhyempi, muuttaa näiden hetkien merkitystä.

Tavallisesta tulee merkityksellistä.

Kun rutiinista tulee muisto

Suuri osa lemmikkiin liittyvistä muistoistamme rakentuu toistosta.

Sama ruokakuppi samassa paikassa. Sama ääni ovella. Sama nukkuma-asento. Sama kävelyreitti niin monesti kuljettuna, ettei reittiä enää tarvitse miettiä.

Kun nämä asiat tapahtuvat, ne tuntuvat harvoin muistoilta. Ne tuntuvat elämältä.

Vasta myöhemmin ymmärrämme, että toisto loi jotain, jota tulisimme lopulta kaipaamaan.

Tämä on yksi katoavaisuuden erikoisista puolista: tunnistamme usein hetken arvon vasta, kun se ei enää ole arkinen.

Mitä jää jäljelle rutiinien päätyttyä

Kun eläin kuolee, huomattavin poissaolo tuntuu aluksi pienimmissä asioissa.

Koti hiljenee. Eräs nurkka on tyhjä. Tuttuun rutiiniin ei enää ole syytä. Arkielämään kuuluneet esineet saavat yhtäkkiä uuden merkityksen.

Kaulapannasta tulee muistutus. Lelusta tulee muistoesine. Valokuvasta tulee enemmän kuin valokuva.

Eläimen fyysiset jäljet voivat alkaa toimia eräänlaisena karttana elämästä, joka kerran oli.

Näiden esineiden joukossa uurnalla on erityisen poikkeuksellinen asema.

Toisin kuin monet lemmikkiin liittyvät esineet, uurnaa ei jätetä jäljelle vahingossa. Se on tehty tarkoituksella säilyttämään se, mitä on jäljellä elämän päätyttyä. Sen fyysinen pysyvyys on vastakohta sitä ympäröivälle katoavaisuudelle.

Uurna jatkuvuuden symbolina

Uurna ei voi pysäyttää aikaa eikä palauttaa eläimen läsnäoloa.

Sen merkitys on toisaalla.

Astiana uurna säilyttää sen, mikä on fyysisesti jäljellä. Muistoesineenä siitä voi myös tulla hiljainen jatkuvuuden kiinnekohta menneisyyden ja nykyhetken välille.

Eläimen elämä oli väliaikainen. Suhde ei kuitenkaan välttämättä pääty samalla hetkellä.

Muistot muuttuvat ja kehittyvät edelleen. Tarinoita kerrotaan uudelleen. Valokuviin palataan. Tuttuja tapoja muistellaan. Eläimeen liittyvillä paikoilla voi yhä olla merkitystä.

Uurna on osa tätä jatkuvaa suhdetta, sillä se antaa sille konkreettisen kiintopisteen.

Se ei yritä kieltää katoavaisuutta, vaan tunnustaa sen.

Katoavaisten asioiden kauneus

Väliaikaisiksi ymmärretyissä esineissä ja ihmissuhteissa on omanlaistaan kauneutta.

Kukat ovat osittain kauniita siksi, että ne kuihtuvat. Vuodenajat saavat merkityksensä, koska ne vaihtuvat. Lapsuudenkodista voi tulla tärkeä juuri siksi, että se kuuluu elämänvaiheeseen, johon ei voi enää palata.

Eläimet opettavat meille saman asian läheisemmin.

Niiden elämä on rajallinen, mutta niiden läsnäolo voi vaikuttaa siihen, miten ymmärrämme kokonaisen elämänvaiheen.

Lemmikki voi opettaa ihmiselle kärsivällisyyttä, vastuullisuutta, hellyyttä tai yksinkertaisesti sen, miten arvokasta on, kun toinen elävä olento on joka päivä vierellä. Nämä opit eivät katoa eläimen kuollessa.

Väliaikainen voi jättää jotakin pysyvää.

Katoavaisuus ei tarkoita merkityksettömyyttä

Ehkä tärkein opetus on, etteivät katoavaisuus ja merkityksellisyys ole vastakohtia.

Jonkin ei tarvitse kestää ikuisesti ollakseen merkityksellistä.

Lemmikin elämää voidaan mitata vuosissa, mutta sen merkitystä ei voi mitata samalla tavalla. Suhteen pituus ei määritä sen emotionaalista painoarvoa.

Siksi muistaminen on tärkeää. Tarkoituksena ei ole tehdä jostakin väliaikaisesta pysyvää kaikissa merkityksissä. Se olisi mahdotonta.

Sen sijaan se antaa väliaikaiselle elämälle pysyvän paikan muistoissamme.

Esine muistuttaa, että jotakin oli olemassa, sillä oli merkitystä ja se muutti sitä kokeneita ihmisiä.

Suunnittelua sitä varten, mikä jää

Tämä muuttaa myös tapaamme ajatella muistoesineitä.

Uurnan ei tarvitse kirjaimellisesti luoda menneisyyttä uudelleen. Sen ei tarvitse näyttää eläimeltä tai toistaa kaikkia sen persoonallisuuden piirteitä.

Se voidaan yksinkertaisesti valmistaa pysyvyyttä ajatellen.

Materiaalin paino, käsityön laatu, muodon kestävyys ja esineen hiljainen läsnäolo antavat kaikki sille omanlaistaan merkitystä. Uurna on suunniteltu säilymään, vaikka sen muistama elämä on jo päättynyt.

Tämä vastakohta on voimakas.

Yksi elämä oli väliaikainen. Sen muistoksi luotu esine voi kestää.

Toisenlainen tapa ymmärtää hyvästejä

Ehkä lemmikin kanssa eläminen opettaa meille, ettei hyvästi ole rakkauden vastakohta.

Se on yksi niistä seurauksista, joita liittyy sellaisen rakastamiseen, jota emme koskaan saaneet pitää ikuisesti.

Pidämme huolta eläimestä tietäen, vaikkemme sitä useinkaan ajattele, että jonain päivänä sen elämä päättyy ennen omaamme. Silti valitsemme suhteen siihen. Luomme sen ympärille rutiineja, teemme sille tilaa ja annamme sen läsnäolon tulla osaksi omaa tarinaamme.

Se saattaa olla kaikista syvällisin opetus.

Katoavaisuus ei vähennä suhteen arvoa. Se saa meidät ymmärtämään sen arvon.

Eläimen elämä ei ehkä säily siinä muodossa, jossa sen alun perin tunsimme. Sen äänistä tulee lopulta muistoja, sen rutiineista tarinoita, eikä sen fyysistä läsnäoloa enää voi tavoittaa.

Mutta se, mitä se muutti, jää.

Ja toisinaan huolella valmistetusta uurnasta tulee hiljainen, konkreettinen ilmaus tälle totuudelle: ei keino pitää kiinni menneestä, vaan tapa antaa tärkeälle asialle paikka, jossa se voi säilyä.