Muista kuolevaisuutesi: Miksi ihmiset ovat aina tehneet taidetta kuolemasta

Ihmisten tavassa kuvata kuolemaa on jotakin poikkeuksellista.

Emme vain tunnusta sitä. Maalaamme ja veistämme sitä, hakkaamme sen kiveen, asetamme sen koruihin, kirjoitamme siitä, valokuvaamme sitä ja teemme siitä esineitä, jotka voivat säilyä kauan sen jälkeen, kun me olemme poissa.

Vuosisatojen ja kulttuurien halki taiteilijat ovat palanneet yhä uudelleen saman aiheen äärelle: elämän päättymiseen.

Kallo pöydällä. Nuokkuva kukka. Sammutettu kynttilä. Tiimalasi. Muotokuva ihmisestä, joka on jo kuollut. Julkisella aukiolla seisova muistomerkki.

Symbolit muuttuvat.

Tämä halu ei katoa.

Latinankielinen ilmaus memento mori tarkoittaa suunnilleen ”muista, että kuolet”. Se ei välttämättä ole kuoleman juhlistamista. Pikemminkin se muistuttaa kuolevaisuudesta — se kutsuu tunnustamaan elämän väliaikaisen luonteen.

Ehkä juuri siksi tämä ajatus on säilynyt niin sitkeästi.

Sillä kuolemasta taiteen tekeminen on monella tapaa elämää käsittelevän taiteen tekemistä.

Muinainen halu tehdä kuolemasta näkyvä

Jo kauan ennen kuin memento mori vakiintui Euroopassa tutuksi taideperinteeksi, ihmisyhteisöt loivat jo esineitä ja tiloja, jotka oli suunniteltu olemaan olemassa kuoleman rinnalla.

Muinaisen Egyptin haudat täytettiin kuvilla, esineillä ja kirjoituksilla, joiden oli tarkoitus saattaa vainajia toiseen olemassaoloon. Roomalaisissa hautamuistomerkeissä säilytettiin nimiä ja identiteettejä kiveen hakattuina. Eri kulttuureissa hautaesineet, veistokset ja rakennelmat antoivat fyysisen muodon jollekin, mitä muuten on mahdotonta nähdä: ihmisen poissaololle.

Tarkoitukset eivät olleet samoja. Eivät myöskään niiden taustalla olleet uskomukset.

Mutta eräs ajatus toistuu.

Kuoleman ei välttämättä tarvitse merkitä katoamista.

Nimi voi säilyä.

Kuva voi säilyä.

Esine voi säilyä.

Rakenne voi säilyä.

Taide antoi poissaololle fyysisen muodon.

Tämä halu on yhä olemassa, vaikka luomamme esineet ovat muuttuneet. Valtava monumentti ja koristeellinen hauta ovat usein saaneet väistyä pienempien, henkilökohtaisempien ja tiiviimmin arkielämään liittyvien esineiden tieltä.

Muistomerkki voi nykyään olla hyllyllä, huoneessa tai esineessä, jonka merkityksen ymmärtää vain sen rinnalla elävä ihminen.

Mittakaava voi olla erilainen.

Ihmisen halu saada jokin säilymään tuntuu hämmästyttävän tutulta.

Kallo, kukka ja tiimalasi

Eurooppalaisessa taiteessa memento mori tuli erityisen tunnistettavaksi toistuvien symbolien kokoelman kautta.

Kallo.

Kuihtuva kukka.

Sammutettu kynttilä.

Tiimalasi.

Kello.

Peili.

Jopa mätänemään alkava hedelmä.

Nämä esineet toistuivat, koska ne muuttivat tavalliset asiat ajan muistutuksiksi.

Kukka saattoi symboloida kauneutta juuri siksi, ettei se pysyisi kauniina ikuisesti. Tiimalasi teki ajan kulumisen näkyväksi. Pääkallo pelkisti ihmisruumiin sen tunnistettavimmaksi kuolevaisuuden muistutukseksi.

Esineet itsessään olivat yksinkertaisia.

Niiden merkitykset eivät olleet yksinkertaisia.

Tämä korostui erityisesti asetelmamaalauksissa, joissa taiteilijat saattoivat asetella kirjoja, koruja, soittimia, hedelmiä, lasiesineitä ja muita vaurauden merkkejä kuoleman symbolien rinnalle.

Sanoma oli epämukava, koska se oli niin arkinen.

Kaikki elämän aikana karttunut kuuluu ajan piiriin.

Kaikki kaunis muuttuu.

Kaikki fyysinen katoaa lopulta.

Memento mori -perinne ei siis vain kuvannut kuolemaa. Se kyseenalaisti suhteemme pysyvyyteen.

Miksi keräämme kauniita esineitä, jos ne eivät voi kestää?

Miksi säilytämme kuvia ihmisistä, joita ei enää ole?

Miksi teemme esineitä, jotka saattavat elää tekijöitään kauemmin?

Vuosisatoja myöhemmin nämä kysymykset ympäröivät yhä luomiamme muistoesineitä.

Vanitas ja katoavaisuuden kauneus

Vanitas-perinne kehittyi erityisen vahvaksi 1600-luvun eurooppalaisessa taiteessa.

Vanitas-maalauksissa yhdistettiin usein tietoon, nautintoon, vaurauteen ja saavutuksiin liittyviä esineitä yksiselitteisiin kuolevaisuuden muistutuksiin. Kirjoja, soittimia, koruja, kankaita ja arvokkaita esineitä saatettiin kuvata pääkallojen, kuihtuvien kukkien, kynttilöiden tai tiimalasien rinnalla.

Vastakohta oli tarkoituksellinen.

Ihmisen saavutukset saattoivat olla poikkeuksellisia, mutta aika pysyi niille välinpitämättömänä.

Näistä teoksista tekee erityisen kiinnostavia nykyään se, etteivät ne välttämättä hylänneet kauneutta. Itse asiassa ne olivat usein poikkeuksellisen kauniita.

Niiden kauneus ja sanoma esiintyivät rinnakkain.

Taidokkaasti maalattu kukka saattoi olla sekä kaunis että ohimenevä.

Jalokivi saattoi edustaa vaurautta ja samalla muistuttaa katsojaa siitä, ettei vauraus voi estää kuolemaa.

Esine saattoi olla arvokas juuri siksi, että sen olemassaolo oli rajallista.

Tämä jännite on edelleen ajankohtainen nykyajan muistoesineiden suunnittelussa.

Yhdistämme muistoesineet usein vakavuuteen ja pidättyväisyyteen, mutta on myös toinen mahdollisuus: esine voi tunnustaa kuolevaisuuden ja silti olla kaunis.

Sen ei tarvitse jäljitellä hautajaisten visuaalista ilmettä.

Se voi kuulua taiteen, muotoilun ja käsityötaidon maailmaan ja samalla kantaa hyvin henkilökohtaista merkitystä.

Tämä on yksi syy siihen, miksi nykyajan muistoesineet voivat olla niin vaikuttavia. Niissä ei välttämättä pyydetä meitä kääntämään katsettamme pois kuolemasta. Sen sijaan ne voivat tarjota meille toisenlaisen tavan tarkastella sitä, mikä jää jäljelle.

Kun muotokuvista tuli muistoja

Muotokuvalla on aina ollut monimutkainen suhde poissaoloon.

Muotokuva säilyttää kasvot.

Kun nuo kasvot kuitenkin kuuluvat kuolleelle ihmiselle, kuva alkaa tehdä enemmän kuin vain esittää ulkonäköä.

Se säilyttää henkilöllisyyden.

Muotokuvia on historian saatossa tilattu, maalattu ja säilytetty osittain siksi, että niiden avulla ihminen voi pysyä näkyvissä senkin jälkeen, kun hänen fyysinen läsnäolonsa on kadonnut. Kuoleman jälkeen otettavat valokuvat syntyivät samanlaisesta halusta: säilyttää kuva ihmisestä, jota ei enää voitu valokuvata tavallisen elämän aikana.

Valokuva ei voi kumota kuolemaa.

Muotokuva ei voi palauttaa ihmistä.

Molemmat voivat kuitenkin vastustaa katoamista.

Tämä on yksi muistotaiteen keskeisistä ajatuksista.

Tiedämme, ettei kuva ole ihminen.

Tiedämme, ettei esine voi korvata ihmiselämää.

Silti ympäröimme itsemme yhä näillä esityksillä, koska muisti itsessään on aineeton.

Valokuva antaa sille pinnan.

Muotokuva antaa sille kasvot.

Muistoesine antaa sille fyysisen läsnäolon.

Esineestä tulee kohtaamispaikka menetetyn ja yhä koettavissa olevan välille.

Muistomerkki: muisto julkiseksi

Jos muotokuva tekee muistosta henkilökohtaisen, muistomerkki tekee siitä julkisen.

Yhteiskunnat ovat vuosisatojen ajan rakentaneet muistomerkkejä kivestä, pronssista, marmorista ja muista kestävistä materiaaleista ihmisten, tapahtumien ja yhteisten kokemusten muistoksi.

Muistomerkki sanoo käytännössä:

Näin tapahtui.

Tämä ihminen eli.

Tällä oli merkitystä.

Sen fyysisestä pysyvyydestä tulee osa sen viestiä.

Materiaali on tärkeä, koska muisti on haavoittuvainen. Ihmiset unohtavat. Tarinat muuttuvat. Sukupolvet katoavat.

Kivi voi säilyä.

Pronssi voi säilyä.

Arkkitehtuuri voi säilyä.

Siksi muistomerkit ovat aina olleet tiiviisti yhteydessä aineelliseen kulttuuriin. Esine ei vain välitä tietoa. Sen fyysinen olemassaolo on itsessään osa muistamista.

Nykyajan muistaminen ei kuitenkaan aina edellytä perinteistä muistomerkkiä.

Nykyaikainen muistomerkki voi olla paljon pienempi.

Se voi kuulua yhdelle ihmiselle eikä kokonaiselle kaupungille.

Se voi olla yksityinen eikä julkinen.

Se voi olla esine, jonka merkityksen ymmärtää vain perheen piirissä.

Muistamisen mittakaava on muuttunut, mutta periaate on yhä huomattavan lähellä monumentin periaatetta: luodaan jotain fyysistä, jotta jokin aineeton ei katoaisi kokonaan.

Miksi materiaalilla on merkitystä

On syynsä siihen, miksi ihmiset turvautuvat muistoja käsitellessään toistuvasti fyysisiin materiaaleihin.

Digitaalinen valokuva voi olla tuhansien kilometrien päässä. Se voi olla puhelimessa, pilvipalvelussa tai unohdetulla kiintolevyllä. Sitä voi kopioida loputtomasti, mutta silti se tuntuu jotenkin oudon etäiseltä.

Fyysinen esine käyttäytyy eri tavalla.

Sillä on painoa.

Se vie tilaa.

Siinä on tekstuuria.

Se muuttuu valon mukana.

Siihen voi koskea.

Se voi pysyä samassa huoneessa vuosia.

Tämä konkreettisuus antaa muistoesineille omanlaisensa läsnäolon.

Kivi, keramiikka, metalli, lasi ja puu viestivät kukin eri tavoin. Niiden pinnat, epätäydellisyydet ja ikääntyminen tulevat osaksi esineen kokemista.

Tässä myös käsityötaito nousee merkitykselliseksi.

Tarkoituksella suunniteltu ja huolellisesti valmistettu muistoesine eroaa nimettömästä astiasta tai massatuotteesta. Esineen muotoon kiinnitetty huomio viestii, että se itsessään ansaitsee tulla huomioiduksi.

Pulvisin työ heijastaa tätä materiaalin, käsityötaidon ja muistelemisen välistä yhteyttä. Sen muistouurnia ei nähdä pelkästään käytännöllisinä astioina, vaan huolella valmistettuina esineinä, joiden muoto, pinta, materiaali ja taiteellinen toteutus vaikuttavat muiston vaalimisen kokemukseen.

Ero on tärkeä.

Tarkoituksena ei ole tehdä kuolemasta koristeellista.

Kyse on sen tunnistamisesta, että vainajaan liittyvällä esineellä voi olla oma taiteellinen ja emotionaalinen merkityksensä.

Tässä mielessä käsityötaito on osa muistelemista.

Materiaali ei korvaa muistoa.

Se antaa muistoille paikan.

Astia muistin muotona

Kaikista kuolemaan liittyvistä esineistä, joita ihmiskunnan historiassa on ollut, astialla on erityisen kiinnostava asema.

Astia on suunniteltu säilyttämään jotakin.

Astiat ovat kuitenkin kautta historian olleet harvoin pelkästään käytännöllisiä. Niissä on säilytetty ruokaa, vettä, uhreja, pyhiä esineitä ja vainajien jäännöksiä. Niiden muoto, koristelu ja materiaali ovat usein heijastaneet niiden sisällön merkitystä.

Tuhkausuurna on osa tätä pitkää historiaa.

Yksinkertaisimmillaan se on astia ihmisen tai eläimen tuhkalle. Jos sen tarkoituksen kuitenkin pelkistää tähän, astian kulttuurinen merkitys jää huomiotta.

Uurnan muoto voi viestiä pysyvyydestä.

Sen materiaali voi viestiä kestävyydestä.

Sen käsityötaito voi viestiä välittämisestä.

Se voi tarjota fyysisen paikan, jonka ympärille muistot kokoontuvat.

Tämä näkyy erityisen selvästi nykyajan muistomuotoilussa, jossa uurna ei enää ole vain nimetön hautausastia.

Pulvisilla tämä ajatus on keskeinen siinä, miten muistouurnat suunnitellaan. Uurnaa pidetään huomion arvoisena esineenä, jonka käsityötaito ja taiteellinen muoto ovat osa muiston vaalimista.

Tämä lähestymistapa yhdistää nykyaikaisen muistoesineiden muotoilun paljon vanhempaan inhimilliseen perinteeseen.

Olemme aina valmistaneet astioita asioille, joita pidämme tärkeinä.

Olemme aina koristelleet rituaaleihin liittyviä esineitä.

Olemme aina käyttäneet materiaaleja ja käsityötaitoa arvon viestimiseen.

Muistouurna kokoaa nämä pyrkimykset esineeksi, joka liittyy muistoihin ja kuolevaisuuteen.

Uurnasta tulee siis enemmän kuin pelkkä säilytysastia.

Siitä tulee osa kieltä, jolla muistelemme.

Muistomerkistä henkilökohtaiseksi esineeksi

Muistotaiteen historia ei ole pelkästään muistomerkkien historiaa.

Kyse on myös yhä henkilökohtaisempien esineiden historiasta.

Laatikossa säilytetty valokuva.

Lipas, jossa säilytetään kirjettä.

Sukupolvelta toiselle periytyvä koru.

Kirja, jonka sisällä on jonkun käsialalla kirjoitettua tekstiä.

Keraaminen esine, joka on esillä kodissa.

Astia, joka on valmistettu erityisesti säilyttämään jonkun jäännöksiä.

Yleisö ei ehkä koskaan näe näitä esineitä.

Ne eivät ehkä koskaan päädy museoon.

Niiden merkitys ei riipu julkisesta tunnustuksesta.

Itse asiassa niiden yksityinen luonne voi tehdä niistä merkityksellisempiä.

Nykyaikaisessa muistokulttuurissa muistamisesta tulee yhä useammin osa henkilökohtaista makua ja kotia. Esineen ei tarvitse näyttää perinteiseltä hautajaisesineeltä täyttääkseen muistoesineen tehtävän.

Tässä on toinen kohta, jossa Pulvis-brändin taustalla oleva filosofia tulee ajankohtaiseksi.

Kun uurnia lähestytään muotoilun, käsityötaidon ja taiteellisen ilmaisun kautta, muistoesineet voivat olla osa nykyaikaista sisustusta erottumatta visuaalisesti arjesta. Niistä voi tulla osa kotia, mutta ne kantavat silti syvästi henkilökohtaista merkitystä.

Tuloksena on uudenlainen käsitys siitä, millainen muistoesine voi olla.

Sen ei tarvitse hallita tilaa.

Surua ei tarvitse julistaa.

Joskus pysyvyys voi olla hiljaista.

Miksi teemme yhä taidetta kuolemasta

Miksi teemme yhä tuhansien vuosien jälkeen taidetta jostakin, mitä emme voi muuttaa?

Ehkä siksi, että kuolemaa on vaikea ymmärtää juuri siksi, ettei sitä voi kokea toiselta puolelta.

Voimme ymmärtää ajatuksen älyllisesti.

Meidän on vaikea käsitellä sen emotionaalista todellisuutta.

Taide luo tilan näiden kahden asian väliin.

Maalauksen avulla voimme tarkastella kuolevaisuutta.

Veistoksen avulla voimme antaa sille muodon.

Valokuvan avulla voimme katsoa jotakuta, joka ei ole enää täällä.

Muistomerkki auttaa kokonaisen yhteisön muistelemaan.

Muistoesine antaa yksilölle mahdollisuuden säilyttää fyysisen yhteyden johonkuhun, joka on kadonnut arkielämästä.

Taide ei ratkaise kuolevaisuutta.

Se tekee jotakin hienovaraisempaa.

Se antaa meille kielen, jonka avulla voimme lähestyä sitä.

Ja joskus tämä kieli on materiaalinen.

Pinta.

Muoto.

Valokuva.

Astia.

Huolellisesti tehty esine, joka säilyy.

Nykyajan memento mori

Memento morin symbolit ovat muuttuneet, koska niitä ympäröivä maailma on muuttunut.

Kallosta on ehkä tullut valokuva.

Tiimalasista on ehkä tullut digitaalinen kello.

Käsinkirjoitetusta kirjeestä on ehkä tullut tallennettu viesti.

Monumentaalisesta haudasta on ehkä tullut pieni kotona säilytettävä esine.

Mutta pohjimmainen pyrkimys säilyy.

Haluamme yhä säilyttää identiteetin.

Haluamme yhä merkitä sen, mitä tapahtui.

Haluamme yhä luoda jotakin, joka kestää sen hetken yli, jona se tehtiin.

Nykyajan muistoesineiden muotoilu ei siis välttämättä ole irtiotto memento morin historiasta.

Sen voi ymmärtää jatkumona.

Materiaalit ovat erilaisia.

Estetiikka on erilaista.

Mittakaava on erilainen.

Mutta perustavanlaatuinen kysymys jää:

Mitä voimme luoda, jotta jokin osa elämästä voisi jäädä jäljelle?

Pulvis-brändille vastaus alkaa itse muistouurnasta – esineestä, jossa materiaalit, muotoilu ja käsityötaito kohtaavat inhimillisen tarpeen säilyttää se, mitä ei voi yksinkertaisesti korvata.

Uurna ei voi tehdä kenestäkään kuolematonta.

Mikään esine ei voi.

Mutta siitä voi tulla osa aineellista maailmaa, joka jää jäljelle elämän päätyttyä.

Ja joskus tällä erolla on merkitystä.

Mitä taide jättää jälkeensä

Memento mori ymmärretään usein kuolemaa koskevaksi muistutukseksi.

Mutta ehkä se muistuttaa yhtä lailla kaikesta siitä, mitä ennen sitä on.

Kallo ei kerro vain kuolemasta. Se on myös kaikesta väliaikaisesta riisuttu ihmiskasvo.

Kukka ei kerro vain kuihtumisesta. Se kertoo kauneudesta, jonka lyhyt olemassaolo tekee merkityksellisemmäksi.

Valokuva ei kerro vain poissaolosta. Se kertoo siitä, että joku oli kerran siellä.

Muistomerkki ei kerro vain menneisyydestä. Se kertoo nykyhetken päätöksestä muistaa sitä edelleen.

Astia ei kerro vain siitä, mitä se sisältää. Se kertoo siitä huolenpidosta, jolla päätämme säilyttää sen.

Siksi ihmiset luovat yhä taidetta kuoleman ympärille.

Tiedämme, että elämä on väliaikaista.

Tiedämme myös, että muistot ovat hauraita.

Näiden kahden tosiasian välissä piilee poikkeuksellinen inhimillinen pyrkimys:

Luoda jotakin.

Maalata.

Veistää.

Valokuvata.

Rakentaa.

Muotoilla.

Säilyttää.

Memento mori kehottaa meitä lopulta muistamaan, että elämä päättyy.

Mutta muistutuksen innoittama taide esittää toisen kysymyksen:

Mitä voimme luoda, jotta jokin osa elämästä voisi jäädä jäljelle?