Jäähyväisten kaikuja: miten Britannian hautajaisperinteet yhdistävät menneisyyden ja nykyisyyden

Kuolemaan liittyviä rituaaleja kaikkialla Yhdistyneessä kuningaskunnassa muovaavat vuosisatojen perinteet, uskonnolliset uskomukset ja muuttuvat kulttuuriset arvot. Osa juontaa juurensa keskiaikaiseen seurakuntaelämään, toiset vakiintuivat viktoriaanisena aikana, ja monia sovitetaan nyt uudelleen nykyajan henkilökohtaisempaan ja juhlavampaan lähestymistapaan. Jokainen tapa — vaimeasti soivien kirkonkellojen juhlallisesta kumusta hautajaisten jälkeiseen ruokailuun — kuvastaa sekä vainajan kunnioittamista että elävien tarpeita.

Jäähyväiset käytännössä: nykyiset yleiset tavat

Useimmat brittiläiset hautajaiset noudattavat jompaakumpaa kahdesta tavasta - hautausta tai tuhkausta. Hautajaisissa on yhä vahvasti symbolinen ele: saattoväki sirottelee arkun päälle kourallisen multaa, kun arkku lasketaan hautaan, ja joskus mukaan lisätään kukkia tai pieniä muistoesineitä. Vaikka tuhkaus on nykyään yleisin hautajaistapa, ruumiin palauttamisella maan poveen on yhä suuri emotionaalinen merkitys.

Hautajaissaatto on yhä keskeinen osa hautajaisia. Kukkakoristeinen ruumisauto kulkee edellä, ja sen perässä tulevat lähisukulaisia kuljettavat ajoneuvot. Perinteisemmissä hautajaisissa hautausurakoitsija — jota kutsutaan saattueen johtajaksi — kävelee lyhyen matkan ruumisauton edellä. Tätä tapaa kutsutaan nimellä ”saattueen johdattaminen”. Mustaan sakettiin, hansikkaisiin ja silinterihattuun pukeutunut saattueen johtaja määrää arvokkaan tahdin — hiljainen kaiku hevosvetoisten vaunujen ajalta, jolloin hautausurakoitsija sekä johti että ohjasi saattuetta. Alun perin tämän tarkoituksena oli varmistaa saattueen turvallinen kulku kapeilla kaduilla ja osoittaa kunnioitusta katsojille. Nykyään se on muodollinen kunnianosoitus vainajalle ja antaa naapureille ja ohikulkijoille tilaisuuden pysähtyä hetkeksi, kumartaa tai ottaa hattu päästään.

Tämä tehtävä eroaa arkunkantajien tehtävästä (perheenjäsenet tai henkilökunta, jotka kantavat arkkua). Historiallisesti viktoriaanisissa hautajaisissa käytettiin myös ”mykkäsaattoavustajia”—mustiin pukeutuneita saattajia, jotka kulkivat edellä hiljaa sauvat tai huivit mukanaan surun merkkinä. Mykkäsaattoavustajat ovat kadonneet, mutta saattueen johtajan seremoniallinen kävely jatkuu yhä yhtenä perinteisen brittiläisen hautajaissaattueen tunnistettavimmista piirteistä.

Pukeutumissäännöt ovat väljentyneet, mutta musta tai tumma vaatetus on yhä yleisintä. Monet perheet pyytävät nykyään käyttämään kirkkaampia värejä vainajan persoonallisuuden esiin tuomiseksi. Myös kukilla on symbolinen merkitys — valkoiset liljat kuvastavat puhtautta, ruusut ja neilikat rakkautta ja muistoa.

Seremonian jälkeen perheet järjestävät usein muistotilaisuuden kotona, juhlasalissa tai paikallisessa pubissa. Ystävät ja sukulaiset voivat kokoontua jakamaan muistoja, lohduttamaan toisiaan ja kunnioittamaan päättynyttä elämää.

‘Älkää enää surko minua, kun olen kuollut,

kuullessanne äreän, synkän kellon,

Ilmoittakaa maailmalle, että olen saanut tarpeekseni

Tästä katalasta maailmasta katalampien matojen pariin.’

Hautajaiskellon kieli

Nykyään hautajaisia voi merkitä yksi kellonlyönti, mutta aiempina vuosisatoina kellot kertoivat paljon monimuotoisemman tarinan. Keskiajan ja uuden ajan alun Englannissa soitettiin kolmea erilaista kellonsoittoa, joilla kullakin oli oma merkityksensä ja tarkoituksensa.

Tavan juuret ovat sekä uskossa että kansanperinteessä. Uskottiin, että pahat henget kerääntyivät kuolevan ympärille valmiina anastamaan sielun sen lähtiessä ruumiista. Kirkonkellojen äänen ajateltiin karkottavan nämä voimat ja suojelevan sielun matkaa taivaaseen. Englannin varhainen kirkko vahvisti käytännön jopa lailla; vuoden 1604 säädöskokoelman kaanon 67 määräsi, että kuolinhetkellä soitetaan kelloa, ja sen jälkeen kerran ennen hautaamista ja kerran sen jälkeen.

Kuolinkello soi ensimmäisenä merkkinä kuoleman lähestymisestä ja kutsui papin antamaan viimeisen voitelun.

Kuolinkello soi heti kuoleman jälkeen. Hitaana ja harkittuna se välitti koodattua tietoa: kaksi lyöntiä alussa merkitsi naisen kuolemaa, kolme miehen. Pohjoisessa oli tavallista soittaa miehen kuoleman merkiksi yhdeksän, naisen kuoleman merkiksi kuusi ja lapsen kuoleman merkiksi kolme lyöntiä. Pappien kohdalla lyöntien määrä vastasi heidän vihkimysasteitaan, ja korkea-arvoisia henkilöitä kunnioitettiin lopuksi kaikkien kellojen yhteissoitolla. Pienissä seurakunnissa yhteisö saattoi usein päätellä pelkästä äänestä, kuka oli kuollut.

Lopuksi lych-kello - jota kutsuttiin joskus vainajan kelloksi — soi hautajaissaaton lähestyessä kirkkomaata. Tämä ”vainajan saattaminen kotiin” -nimellä tunnettu tapa merkitsi matkan viimeistä vaihetta. Kolmesta kellonsoitosta vain tämä on säilynyt useimmissa paikoissa nykypäivään asti, yksinkertaistuneena nykyiseksi hautajaissoitoksi.

‘Älä siis lähetä kysymään,
Kenelle kellot soivat,
Se soi sinulle’.

~John Donnen mietiskely XVII, osa hänen vuonna 1624 ilmestyneestä proosateoksestaan Devotions upon Emergent Occasions.

Vainajan laittaminen

Kun kuolema oli todettu, vainaja valmisteltiin rituaalissa, jota kutsuttiin vainajan laittamiseksi. Sen suorittivat perinteisesti yhteisön naiset, usein kätilöt. Vainaja pestiin ja puettiin hautavaatteisiin, leuka sidottiin ja silmät suljettiin kolikoilla. Raajat suoristettiin ja sidottiin nauhoilla tai kankaalla. Näillä toimilla oli käytännön tarkoitus — estää kuolonkankeutta muuttamasta kasvonpiirteitä — mutta niihin liittyi myös symbolinen merkitys. Silmien sulkemisen uskottiin ehkäisevän uusia kuolemantapauksia; ruumiin peseminen nähtiin sekä fyysisenä puhdistautumisena että henkisenä valmistautumisena.

Nykyään tämän henkilökohtaisen työn hoitavat enimmäkseen hautaustoimiston työntekijät. 1930-luvulla valtaosa vainajista pysyi kotona hautaamiseen asti; nykyään näin käy vain harvoin, sillä useimmat siirretään nopeasti siunauskappeleihin tai ruumishuoneisiin.

Ruoka ja hautajaispöytä

Ruoka on jo pitkään kuulunut brittiläisiin hautajaisperinteisiin. 1700- ja 1800-luvuilla saattoväelle tarjottiin hautajaiskeksejä — pieniä makeita leivonnaisia, jotka oli kääritty mustareunuksiseen paperiin — ja niitä lähetettiin joskus myös niille, jotka eivät päässeet paikalle. Maaseutukreivikunnissa, kuten Lincolnshiressä ja Cumberlandissa, leivotaan yhä hautajaiskakkuja, jotka ovat jäänne muinaisesta synninsyönnin tavasta. Siinä arkulle asetettu leipä tai kakku syötiin, jotta vainajan synnit siirtyisivät siihen vertauskuvallisesti ja hänen sielunsa saisi rauhan.

”Averil” ja ruoan perinne muistamisen välineenä

Pohjois-Englannissa hautajaisateriaa kutsuttiin toisinaan nimillä avril, arvil, arval tai ale cakes. Nimet juontuvat muinaisnorjan sanoista arfr (”perintö”) ja öl (”olut”), ja niillä tarkoitettiin hautajaisateriaa. Aterialla tarjottiin usein arvel-kakkua — ohutta, mausteista kakkua, joka annettiin saattoväelle valkoiseen paperiin käärittynä ja mustalla vahalla sinetöitynä. Näiden herkkujen tarjoaminen symboloi yhteisön kunnioitusta ja auttoi vahvistamaan menetyksen koettelemia sosiaalisia siteitä. Kaljalla valmistetut kakut huuhdottiin usein alas mausteoluella tai portviinillä ennen kuin arkun kantajat veivät vainajan hautauspaikalle

Perintöön liittyviin tapoihin saattoi kuulua myös kevyen seremoniallisia piirteitä, kuten aterian aikana pidetyt ”epäviralliset tutkinnat”, joissa perillisen oikeutus vahvistettiin epäsuorasti

Hautajaisateria oli toinen tärkeä rituaali. 1800-luvun alussa saattoväki palasi hautauksesta nauttimaan kylmän aterian, jonka keskipisteenä oli usein kinkku. Ilmaus ”hautasimme hänet kinkun kera” vakiintui tarkoittamaan kunnon viimeisiä jäähyväisiä. Vaikka tapa hiipui toisen maailmansodan jälkeen, se on hiljalleen elpymässä, kun nuoremmat sukupolvet ovat muokanneet siitä elämänjuhlan.

Salista hyvästelykappeliin

Viktoriaanisen ajan loppupuolelle asti useimmat hautajaiset alkoivat ja päättyivät kotona: vainaja asetettiin lepäämään saliin, jossa ystävät ja naapurit kävivät häntä katsomassa. Tämä muuttui, kun hautaustoimistojen hyvästelykappelit yleistyivät ja tarjosivat yksityisen ja arvokkaan vaihtoehdon julkisille ruumishuoneille, joita pidettiin usein ankeina etenkin köyhien keskuudessa. Muutoksen myötä monet kotona noudatetut surutavat, kuten vainajan valvominen tai peilien peittäminen, alkoivat kadota.

Nykyaikaisia surun ilmauksia

Tuhkaus, joka oli ennen harvinaista, on nykyään yleisin hautaustapa. Hautajaiset järjestetään usein erillään muistotilaisuuksista – hautaus tai tuhkaus voi olla yksityinen tilaisuus, jota seuraa myöhemmin suurempi elämänjuhla. Tämä muutos on mahdollistanut yksilölliset seremoniat, joihin kuuluu musiikkia, luentoja tai uskonnottomia elementtejä perinteisen liturgian rinnalla tai sen sijaan.

Myös vaihtoehtoiset käytännöt ovat yleistyneet: hautaukset metsään, biohajoavat arkut, tuhkan sirottelu merelle tai ilmasta, muistopuiden istuttaminen ja virtuaalisten muistokirjoitussivujen luominen verkkoon. Julkiset surunilmaukset, kuten prinsessa Dianan kuoleman jälkeen vuonna 1997 tuodut valtavat kukkatervehdykset, osoittavat, kuinka vanhat ja uudet suruperinteet voivat sulautua yhteen.

Jatkuvuutta muutoksessa

Vaikka muodot ovat muuttuneet, brittiläisten hautajaisperinteiden ydin on pysynyt samana: vainajien kunnioittaminen, elävien lohduttaminen ja siirtymän merkitseminen yhdestä olotilasta toiseen. Olipa kyseessä puoliäänisen kellon hiljainen kaiku, ruumiin symbolinen pesu tai ruoan jakaminen hautauksen jälkeen, nämä tavat vahvistavat, että tapa, jolla hyvästelemme, kertoo paljon siitä, miten arvostamme elämää.

Vanhoja hyvästijätön taloja

Britannian hautausala rakentuu perinteiden lisäksi pitkään toimineiden perheyritysten varaan. Ne ovat huolehtineet vainajista vuosisatojen ajan. Jotkin näistä yrityksistä ovat vanhempia kuin nykyaikainen palsamointi, moottorikäyttöiset ruumisautot ja jopa teollinen vallankumous.

Yhdistyneen kuningaskunnan vanhin itsenäinen hautaustoimisto, CPJ Field, juontaa juurensa 1600-luvun lopulle. Yli 300 vuotta perheyrityksenä toiminut yritys on nyt kymmenennessä sukupolvessa. Sen historia kulkee rinnakkain Britannian hautaus- ja suruperinteiden muutosten kanssa – kotona kynttilänvalossa pidetyistä valvojaisista nykypäivän yksilöllisiin muistotilaisuuksiin.

Yorkissa vuonna 1701 perustettu I W Myersin hautaustoimisto aloitti toimintansa puusepän-, kärryntekijän- ja hautausurakoitsijan verstaana – muistutuksena ajoista, jolloin arkun tehnyt käsityöläinen saattoi myös johtaa hautajaissaattoa.  Se toimi vuosisatojen ajan nimellä I. W. Myers Funeral Directors, mutta liitettiin myöhempinä vuosina J G Fielder & Son -konserniin.

Lontoossa toimiva Leverton & Sons, joka perustettiin vuonna 1789, tunnetaan nykyään kuninkaallisen hovin hautaustoimistona, sillä se on järjestänyt hautajaisia monarkeille, valtiomiehille ja kansallisesti merkittäville henkilöille. Yrityksen pitkä historia kuvastaa brittiläisen surukulttuurin seremoniallista puolta, jossa täsmällisyydellä ja symboliikalla on syvä merkitys.

Toiset, kuten S. E. Wilkinson & Son Northamptonissa (vuodesta 1877) tai John Heath & Sons Sheffieldissä (vuodesta 1880), ovat paikallisia instituutioita, jotka vaalivat alueellisia suru- ja muistoperinteitä ja mukautuvat samalla nykyajan odotuksiin.

Nämä yritykset ovat enemmän kuin liikeyrityksiä – ne vaalivat yhteistä muistoa ja yhdistävät vuosisatoja, joiden aikana britit ovat muuttaneet tapaa hyvästellä vainajansa.